Kuolleen miehen muistelmat

Paul Auster: Illuusioiden kirja (Tammi, 2002). Alkuperäinen teos The Book of Illusions (2002). Suom. Erkki Jukarainen. 360 s.

Hetki sitten laskin käsistäni kirjan. Aamupäiväni kului kirjan lukemiseen. Luin sitä heti herättyäni, aamupalapöydässä ja myöhemmin sohvalla auringon kuumentaessa reittäni ikkunan lävitse. Tietysti edellisenä iltana luin ennen nukkumaanmenoa. Millään muulla ei ollut mitään merkitystä kuin Illuusioiden kirjan lukemisella.

Austerin teos on loistava. Käsittämätön romaani. Romaanissa on upea rakenne. Kieli on parasta mahdollista, se vei minut mennessään. Ja se tarina. Luin sitä haltioituneena. Auster on onnistunut tekemään juonesta ja henkilöistä kiehtovan kokonaisuuden. Sattumat seuraavat toinen toistaan, jotka muuttavat monen ihmisen elämän suunnan. Erikoista tarinassa on se, että samantyyppisiä tapahtumia tapahtuu ihmisille eri aikakausina. Tästä muodostuukin kirjan hypnoottinen vaikutus, kaikki kietoutuu jollain tavalla toisiinsa.

Illuusioiden kirjan kertojanääni on professori David Zimmerin, joka menettää perheensä lento-onnettomuudessa. Hänen elämänsä suistuu täysin raiteiltaan. Hän selviytyy kuitenkin takaisin elävien kirjoihin katsomalla Hector Mannin, mykkäfilmien ohjaajan, hupailua ja kirjoittaa tästä kirjan.

Kummallisten tapahtumien vuoksi David matkustaa New Mexicon lähistölle autiomaahan, jossa hän tapaa ihailemansa ohjaaja Mannin, joka aikoinaan katosi kuin tuhka tuuleen eikä kukaan häntä koskaan löytänyt etsinnöistä huolimatta.

"Hän katosi. Hän jätti taakseen kaiken paitsi päällään olleet vaatteet ja lompakossa olleen käteisen rahan, ja kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän istui jo Seattlen-junassa matkalla kohti pohjoista." (Auster 2002, 162.)

David rakastuu Alma Grundiin, joka oli tullut hakemaan hänet autiomaahan Mannin pyynnöstä. Tosin tarvittiin hieman järeämpiä taivuttelukeinoja, jotta David olisi lähtenyt tuolle oudolle matkalle. Lukijana olin iloinen, että David löysi kiehtovan naisen vaimonsa traagisen menetyksen jälkeen. Tosin lopussa ei käy ihan kuin ajattelin.

"Te kirjoititte loistava kirjan, herra Zimmer. Teillä on oikeus tietää totuus, ja minä tarvitsen apuanne. Ellette kuuntele minua loppuun saakka, tapahtuu hirvittäviä asioita. Kuunnelkaa minua edes viisi minuuttia. En pyydä enempää." (Auster 2002, 107-108.) 

Matkalla määränpäähän Alma kertoo mielettömän tarinan Mannista Davidille. Hector Mannilla oli ollut hurja elämä, tosin hän ajoi siihen itsensä voimakkaiden syyllisyydentuntojensa vuoksi. Sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi itserankaisumenetelmäksi.

" Hänen tarkoituksenaan, Alma kertoi, oli rimpuilla itse asettamiensa ankarien rajoitustensa alla, tehdä elämästään mahdollisimman epämukava. --- Hänen katumuksensa oli alituisen muutoksen tilassa ja rangaistukset, joita hän itselleen langetti, muuttuivat sen mukaan mitä hän piti kulloinkin suurena puutteenaan." (Auster 2002, 167-168.)

Hector Mann tiesi Davidin kirjoittaneen hänestä kirjan niiden niukkojen tietojen perusteella mitä oli saatavissa. Siksi hän halusi Davidin tulevan luokseen, sillä hän teki kuolemaa. Alma oli tehnyt elämäkerrallista kirjaa elokuva-ohjaajasta. Sitten tuleekin hetki, jolloin Mann kuolee ja peruuttamattomia asioita alkaa tapahtua tuossa kummallisessa asuinpaikassa, jonne oli rakennettu pieni elokuvastudio lisukkeineen Mannia varten. Mann teki elokuvia, mutta kukaan ei saanut niitä koskaan katsoa. 

Olen erittäin otettu tästä romaanista, sillä siinä oli jotain elokuvallista, häivähdys Hollywoodin-aikakaudesta, jollaista ei enää ole.  Auster on Munron ohella uusia suosikkejani. Lisää Austeria!

Tyyntä ennen myrskyä

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi, 2002). Alkuperäinen teos Hateship, Friendship, Courtship, Loveship and Marriage (2001). Suom. Kristiina Rikman. 398 s.

Kanadalaiskirjailija Alice Munro oli minulle tuntematon kirjailija. Nimen toki tiesin, mutta hänen tuotantoaan en ole lukenut aiemmin. Täytyy sanoa, että hänen teoksensa tempaisi mukaan alkusivuilta alkaen, ja niin pitää ollakin: kiinnostavalla alulla koukutetaan lukija.

Viha, ystävyys ja rakkaus on yhdeksän kertomuksen kokoelma: Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät, Ponttonisilta, Perintökalusto, Lohtu, Nokkoset, Pilari ja palkki, Se mitä muistetaan, Queenie ja Karhu tuli vuoren takaa. Munro kertoo asioista, joita ihan tavalliselle ihmiselle voi tapahtua. Pienikin sattumus voi sysätä liikkeelle laajemman tapahtumien ketjun. Tarinoissa muun muassa nuoret tytöt kirjoittelevat kirjeitä toisen henkilön puolesta, nainen kohtaa ensirakkautensa pitkän ajan kuluttua, mies saa mustasukkaisuuskohtauksen kadonneesta kakusta ja naistenmies joutuu katsomaan peiliin.

Pidin Munron kirjoitustyylistä, vaikka yleensä en jaksa lukea kovin kuvailevaa tekstiä, mutta tämä oli poikkeus. Munro saa luotua kielen avulla tunnelmia ja mielikuvia, ilman hienostelevia kikkailuja. Kirjan takakannessa todetaankin kertomusten tuntuvan kotoisilta. John Updike peräti vertaa Munroa venäläisiin mestareihin - Tolstoihin ja Tsehoviin.

Pieni näyte Munron tyylistä:

"Mutta kaiken huippu oli se, että sitten Queenie löysi kakun. Hän löysi sen keittiöpyyhkeeseen ja vahapaperiin kiedottuna aivan niin kuin oli muistellutkin. Hän oli laittanut sen ostoskassiin ja ripustanut kuistin seinässä olevaan koukkuun. Niin tietysti. --- Hän löysi kakun ja heitti sen pois. Eikä koskaan kertonut Stanille. "Minä heitin sen pois", hän sanoi. "Se oli aivan kunnossa ja täynnä kalliita hedelmiä ja muuta hyvää, mutta minä en halunnut ottaa asiaa uudelleen esiin. Minä heitin sen pois." (Munro 2002: 323.)

Hän ei ollut kenenkään

Saska Saarikoski: Sanojen alamainen (Otava, 2012).

Pentti Saarikoski. Yksi minun suosikkirunoilijoistani. Hänen poikansa Saska Saarikoski toimitti kirjan Sanojen alamainen ehkä siksi, että oppisi tuntemaan isänsä. Kooltaan pieni, mutta tunteiltaan suuri kirja. Kirjan tekemisen idea lähti siitä, että Saska Saarikoski halusi etsiä kirjoista osuvia lauseita ja ajatelmia, joista hän kokoaisi kirjan suhteestaan isäänsä.

Pentin poika luki Saarikosken kirjoja, päiväkirjoja ja kirjeitä saadakseen ehjemmän kuvan isästään, joka ei onnistunut isäroolissaan. Lapset eivät juurikaan olleet hänen elämänsä parhainta antia, sillä hän pysytteli etäisenä lapsilleen. Rehellinen poika ainakin on: isä oli omaa napaansa kaiveleva alkoholisoitunut nero. Pentti oli filosofinen ihminen, hänen ajatuksensa kehä kiersi niin kristinuskossa kuin kommunismissa.

"Länsimaiden uusi uskonto tulee olemaan luonnon palvonta. Kirkoista tehdään kasvihuoneita, joissa kaupungin ihmiset käyvät hengittämässä raitista ilmaa." Suomentajan päiväkirjat, 1970.

Vaikka Pentti olikin kommunisti poliittiselta aatteeltaan, hän myöhemmin hieman oikoi kommunistisia puheitaan. Hän kiinnostui kommunismista 1960-luvun alussa, mutta kun hän sai Suomen Kommunistipuolueen uuden jäsenkirjan vuonna 1972, kirjoitti hän päiväkirjaansa, ettei tiedä onko hän "kommunisti vai "lintu". Vuonna 1981 hän jo tuomitsi Neuvostoliiton jyrkemmin:

"Lenin luotti koneisiin. Ihmisiä hän kohteli yhtä töykeästi kuin shakkinappuloita, syötti  viholliselle voittaakseen pelin, ja hän voitti, mutta sitten kun hän hävisi, hänen häviönsä oli suuri. Vasta nyt me alamme aavistaa miten suuri se oli." Euroopan reuna, 1983.

Saska Saarikoski onnistuu mielestäni kiinnostavalla tavalla käsittelemään suhdettaan isäänsä. Hän tekee läpileikkauksen Pentin elämään tietoisena siitä, ettei hän siihen elämään kuulunut. Hän oli kaikkien muiden enemmän tai vähemmän, mutta ei lapsiensa isä.

Olisin viihtynyt Saarikosken kanssa jossain hämyisessä kapakassa kaljalla. Hän tosin ei ehkä minun seurassani, sillä olen keskitasoa, en mitenkään kiinnostava tarinan kertoja.

"Kaiken lukemisen jälkeenkään en ole aivan varma, kuinka paljon Pentin sanomisiin kannattaa luottaa." (Saska Saarikoski 2012: 199.)

Jäätävää

Sain luettua flunssan kourissa loppuun Ulla-Lena Lundbergin Jään, vuoden 2012 Finlandia-palkitun teoksen. Kirja kertoo saaristolaiselämästä, jossain Kökarin suunnalla. Saaristoon, Luodoille, saapuu uusi, toimelias pappisperhe. Pappi Petter Kummel onnistuu voittamaan luottamuksen saarelaisiin, ja pastorskaa arvostetaan vieraanvaraisuudestaan ja työteliäisyydestään. 

Pitkään kirjassa kuvaillaan saaristolaisten sotienjälkeistä elämää, vaikka se onkin kiinnostavaa, niin välillä tuli hetkiä, jolloin teki mieli hieman harppoa. Saaristolaiselämän kuvaus on tarkkaa, tunnelmallista ja todentuntuista. Elämää kuvailtiin paikoin raskaaksi, varsinkin talvisin oli saaristolaisilla ankarat olosuhteet. Puolivälin jälkeen kirjassa alkaa tapahtua, ja kiinnostavana punaisena lankana oli Posti-Antonin salaperäiset näyt ja ajatukset, jotka olivat välillä hyytäviä.

 "--- Tilanne on kuitenkin toinen, kun hän on määräyksen saanut pappi ja tulee tänne asumaan vaimon ja lapsen kanssa. Ensivaikutelma on hyvä. Mutta kun hän aikoo astua maihin, vene liukuu laiturista aivan kuin meri tahtoisi ottaa hänet takaisin, ja salmen läpi käy kylmä viima. Mitä se tarkoittaa, sitä en osaa sanoa." (Lundberg 2012: 8)

Jää on saaristolaisten elementti, joka vaikuttaa monella tapaa heidän elämänkulkuunsa. Sillä on vaikutusta myös pappisperheeseen traagisella tavalla. Pastorska tuo esille jäätyneen puolensa, jota saaristolaiset eivät voi enää ymmärtää. Hautajaiskuvaus on eräs vahvimpia kirjassa, samoin kuvaus siitä, kun ihminen tekee kuolemaa yksinäisenä. Kaikkitietävä kertoja tuo nämä tunnelmat likelle lukijaa.

Kirja on vahva ja elämänmakuinen tarina. Se on eräs rakkaustarina.

"Papinrouva rakastaa miestään. Nuorten puolisoiden välillä rakkaus ei ole harvinaista, mutta papinrouvan rinnan hehku on aivan eri maata. On vaikeaa saada se pidetyksi kylkiluiden sisäpuolella ja estää sitä leiskahtamasta esiin hitsausliekkinä ja korventamasta kulmia ja hiuksia jokaiselta eteen osuvalta joka vaatii mieheltä aikaa ja tilaa, joka oikeuden mukaan kuuluu vaimolle. Koska pappi on niin usein poissa tai kansliassa asioita hoitamassa, vaimo pitää tulen kurissa alituisella toimeliaisuudella." (Lundberg 2012: 17)

Paluu blogiin

Olen ollut poissa blogista ihan luvattoman kauan. Yritän palailla tänne hiljalleen, pitää lyhyempiä taukoja.

Luin Sofi Oksasen teoksen Kun kyyhkyset katosivat (2012). Kirjassa on peräti Sofin omistuskirjoitus. Tartuin kirjaa suurin odotuksin, mielessäni pyöri jotain Puhdistuksen kaltaista. Olin uuvahtaa jo alkusivujen jälkeen. Voi Sofi. Kirja ei ollut lainkaan sellainen, miksi sitä odotin ja toivoin. En oikein osaa selittää, mikä kirjassa oli mielestäni pielessä. Liikaa kuivuutta. Jotain. Kuin kaktus preerialla. Liian analyyttinen ja tarkka ote. Paljon taustatyötä, josta kyllä kiitoksen annan. Ymmärrän, että sellaista Oksanen on varmaankin havitellut. Kirurgista tarkkuutta. Se ei ainakaan minua sytytä, missä on mehevyys ja värikkyys.

Kirjan teema on kyllä hyvä, mutta sen juonen rakentaminen ja kaikki muut asiat jotenkin ontuu. En vaan tykännyt. Ehkä minun pitää lukea se toistamiseen, kaikessa rauhassa.

Puimme kirjaa taloyhtiömme kirjallisuuspiirissä. Kaikilla neljällä naisella oli samankaltaisia ajatuksia kuin minulla. Väkisin ei voi tykätä. Miten lie te olette kokeneet kirjan, vaikka johan tämän alkaa olla menneen talven lumia?

Nyt minulla on meneillään Finladia-palkittu Jää, jonka on kirjoittanut Ulla-Lena Lundberg. Palaan asiaan, kunhan tästä flunssasta toivun.

Kun kyyhkyset katosivat

Nyt se on minulla käsissäni: Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Ja vieläpä omistuskirjoituksella! Tämän kirjan hankki eräs Facebookin kirjallisuusryhmäni jäsen yllätykseksi ja kiitokseksi ryhmän ylläpitämisestä. Wau!

Olen jo käynyt katsomassa elokuvateatterissa Puhdistuksen. Se oli mielestäni hieno elokuva. Raakuutta ja lyyrisyyttä yhtä aikaa. Itkin, tunnustan.

Sinua hellästi rakastava

John Keats: Yön kirkas tähti (Teos, 2010). Suomennos Kaisa Sivenius.

Löysin Yön kirkkaan tähden Lieksan Suomalaisesta kirjakaupasta, joka lopettaa toimintansa paikkakunnalla. Hintaa kirjalla oli muutaman euron. Kaunis kansi houkutteli ostamaan kirjan ja toki halusin tutustua Keatsin viimeisiin kirjeisiin, joita  hän lähetti vuosina 1819-1820 rakastetulleen Fanny Brawnelle, siskolleen, muille ystävilleen ja kustantajalleen. Näitä lähetettyjä kirjeitä on yhteensä 99. Fanny Brawnen kirjeet Keatsille tuhottiin tämän kuoleman jälkeen. Keats kuoli tuberkuloosiin varsin nuorena, 25-vuotiaana.

Nuori englantilainen romantikko, runoilija Keats, kirjoitteli kirjeitään taitavasti. Kirjeistä kuultaa jonkinlainen ajatuksen kirkkaus ja tunteiden palo. Hänen ilmaisutapansa on hienostunutta ja avointa. Kirjeet Fanny Brawnelle ovat hellyyden, suuren rakkauden ja kaipuun osoituksia. Sielu liikahtaa lukiessa kirjeitä Fannylle.

"--- Rakkaus on tehnyt minusta itsekkään. En voi elää ilman sinua. Mielessäni ei ole mitään muuta kuin ajatus, milloin näen sinut taas - elämäni tuntuu pysähtyvän siihen - sen edemmäs en näe. Olet nielaissut minut kokonaan. Juuri nyt tuntuu, kuin olisin hajoamassa - hirvittävä epätoivo valtasi minut, ellei minulla olisi toivoa nähdä sinua pian. Pelottaisi joutua kauas luotasi. ---" (Keats, 127.)

Kirjeet Fannylle ovat kauniita ja herkkiä, mutta hyvin voimakastunteisia. Keats oli yltiöromantikko. Muut kirjeet eivät aina olleet kovinkaan kiinnostavia, vaikka nekin antavat tietoa Keatsin elämäntilanteesta ja sen ajan elämästä. 

Kaunis kirja.

"Aina sinun, yön kirkas tähti,

John Keats"

P.S. Kuvan kirjasta laitan heti, kunhan löydän kameran.

Supistuksia

Hélène Grémillon: Uskottuni (Otava, 2012). Alkuteos Le Confident. Suomennos Anna-Maija Viitanen.

Grémillonin Uskottuni tuli luettua kahdessa päivässä. Luultavasti olisin lukenut  kirjan yhdessä päivässä, mutta oli muita velvollisuuksia. Tarina imi puoleensa, en halunnut lopettaa lukemista, vaan janosin tietää lisää juonesta.

 Uskottuni on ranskalaisen Grémillonin esikoisromaani, joka on saanut hienon vastaanoton Ranskassa. Kirjan oikeudet on myyty lähes pariinkymmeneen maahan. Grémillon onnistuu luomaan tiiviin tunnelman, jossa on sekä psykologista dekkaria että rakkaustarinaa kolmiodraamoineen. Rakkaustarina on varsin epätavallinen. Rakkauden edessä kaikki henkilöt ovat heikkoja, mutta omalla tavallaan vahvoja, jolloin voidaan edistää omia päämääriä.

 Romaanissa kietoutuu yhteen kaksi aikakautta: Pariisi 1970-luvulla ja toisen maailmansodan aika 1940-luvulla. Nämä aikatasot vuorottelevat lukijalle muun muassa kirjeiden avulla, mutta myös 1970-luvulla elävän naishenkilön, Camillen, kautta. Raskaana oleva Camille joutuu kirjeiden valossa pohtimaan uudelleen omaa identiteettiään ja menneisyyttään. 

Kirja nostaa voimakkaasti esille lapsettomuuden häpeän ja sielun ja ruumiin tuskan. Lähisukulaiset voivat tehdä hedelmättömän naisen elämän varsin vaikeaksi. Hedelmättömyys ja kipeä äitiyden toive sysäävätkin kertomuksen liikkeelle. Grémillon on osannut kutoa tarinan kiehtovaksi, vaikka se on oikeastaan julma tarina. Hieno esikoisromaani koukuttaa lukemaan lähes tauotta, sillä siinä on monia solmuja, jotka lukijana halusin kiireen vilkkaa availla ymmärtäkseni kokonaiskuvan.

Harmin paikka

Out of the ash
I rise with my red hair
And I eat men like air
- Sylvia Plath -


Leena Lehtolainen: Harmin paikka ( Tammi, 2011, 11. p.)

Luettavana oli pehmeäkantinen Leena Lehtolaisen Harmin paikka. Tunnustan, että en ole aiemmin lukenut Lehtolaista. Onkohan noloa? Lehtolaisen dekkari kuuluu Maria Kallio -sarjaan. Harmin paikka on julkaistu alunperin vuonna 1994 kovakantisena laitoksena.

Muun muassa Pirkka-lehti kehui Maria Kallio -persoonaa itsetuntoiseksi ja jämäkäksi naissankariksi. Pohdin Kallion luonnekuvaa itsekin. Maria vaikuttaa kyllä tehokkaalta pakkaukselta, mutta hänellä on heikot kohtansa. Maria on voimakastahtoinen, joten hänen silmilleen ei hypitä, vaikka Pertti "Pertsa" Ström räyhäsi hänelle vähemmän kunnioittavasti: 

"Älä saatana sinä neiti Maria, neitsyeksi sua on kai turha puhutella, tule neuvomaan mulle miten tätä työtä tehdään. Samat poliisikoulut minä olen käynyt kuin sinäkin perkele!---" (86.)

Harmin paikka -dekkarissa Maria Kallio sotkeutuu vähän tahtomattaankin ratkaisemaan erästä rikosta, jossa rikoksen uhri, tuttava Armi Mäenpää, löytyy kuristettuna. Syyllistä etsitään kuumeisesti, mutta syyllinen ei ole Marian mielestä se, jota rikoksesta syytetään. Pertti Strömillä on vahva epäilys seksuaalimurhasta, mutta Maria ei ole tästä vakuuttunut. Maria löytää tiensä rankkoihin bileisiin, jossa ihmiset ovat pukeutuneet s/m-hengen mukaisesti. Mitäpä poliisi ei tekisi saadakseen rikollisen kiinni tavalla tai toisella. Bileiden aikana näyttäisi siltä, että Maria kokee jonkinasteista viehtymystä naisiinkin.

"Täytyisi keskeyttää naukkailu vähäksi aikaa, että työnteosta tulisi edes jotain. Pahuksen Enkeli kiehtoi ja ärsytti. Miksi hän minulle flirttaili, eikö minusta paistanut työtehtävissä oleva ujo hetero jo matkojen päähän?" (133.)

Rikoksen ratkaiseminen ei ole kuitenkaan yksioikoinen tehtävä, sillä rikokseen näyttäisi liittyvän muitakin sivupolkuja.

Harmin paikka oli lukukokemuksena kohtalaisen hyvä, vaikka en voi tuoda rinnalle vertauskohteita, koska en ole juurikaan viime vuosina lukenut dekkareita. Juoni on rakennettu siten, ettei siitä heti selviä ratkaisevat vihjeet, vaikka paikoitellen teksti tuntui hieman ennalta arvattavalta ja kuluneelta. Ehkä dekkareissa on se oma ominaisuutensa: tietty kuluneisuus. Jatkossa voin ehkä lukea Lehtolaista lisääkin. Dekkarikirjallisuus ei kuitenkaan tunnu omalta genreltä. Mietin miksi. Ehkä rikoksia ja kaikenlaista pahaa on tässä maailmassa riittämiin, joten dekkareihin tarttuminen ei ole tuntunut kovin tarpeelliselta. Toisaalta pahuutta löytyy monista kirjoista, ei vain dekkarikirjallisuudesta. Pahuutta on, ja sitä on monenlaista.

Hei! On kesä kauneimmillaan. Olen ollut täältä kauan poissa. Lukenut olen, mutta kirjoittaminen blogiini on jäänyt. Syitä on monia, joista työ- ja opiskelusyyt ovat päällimäisiä.

Varmaan jonkin verran on lukijoitakin tipahtanut pois kyydistä. Aion kuitenkin taas jatkaa lukemista ja kirjoittamista blogiini.

Juuri nyt ei ole meneillään mitään kirjaa. Jokin aika sitten aloitin lukemaan Imbi Pajun Torjutut muistot -teosta, mutta jotenkin se ei sopinut kesään. Keskeytin. Luen sen joskus, ehkä hieman synkempänä vuodenaikana. Eikö kesään yleensä kuulu dekkarit tai jokin hömppäkirjallisuus? Kukin tulkitkoon miten haluaa hömppäkirjallisuuden. :) Taidan ottaa dekkarin nyt käsiini. Seuraavana luen jonkin hömpähkön kirjan. Aloitan siis Leena Lehtolaisen Harmin paikka -dekkarilla.

Leinikki

Minut on enkelten aika jo ohittanut

Mohamed Choukri: Paljas leipä (Like, 1998). Alkuperäinen teos Al Khubz al hafi, 1973. Suomennos Marko Juntunen.

”Veljeni itkee. Hän kouristelee tuskasta. Hän, minua nuorempi, itkee leipää. Itken hänen kanssaan. Näen isän menevän veljeni luo. Se peto menee hänen luo. Hullunkiilto silmissään.” (Choukri, 15)

Marokkolaisen kirjailijan Mohamed Choukrin (1935–2003) teos iskee suoraan palleaan. Kustannusyhtiö Like osaa valita julkaistavakseen puhuttelevia ja rohkeita teoksia. Paljas leipä on kirjailijan omakohtainen kertomus äärimmäisestä köyhyydestä, kuoleman alituisesta läsnäolosta, nälästä, ja kurjuus kulkee aina varjonkin mukana.

Choukri eli rankan lapsuuden ja nuoruutensa vaikeissa olosuhteissa bordelleista vankiloihin. Kotiolosuhteetkin olivat järkyttävät, nuori Mohamed vihasi syvästi isäänsä. Paljas leipä ei ole kovin lohdullinen teos, mutta kuitenkin jollain tasolla koskettava. Nuoren pojan heräävä seksuaalisuus purkautuu monin eri tavoin, konkreettisestikin. Kaikkialla on likaa, saastaa, täitä, kif-sätkiä, ma´junia, nuorista pojista pitäviä vanhoja miehiä, huoria ja naimista. Kuin Sodoman ja Gomorran päiviä. ”Mitä hittoa teen tässä autossa tuon rietastelevan vanhuksen kanssa. Katkeroidun jos jatkan tällä tavalla.” (111). Lukijana aloin jo miettiä, että onko tästä helvetistä lainkaan ulospääsyä. Toisaalta mielen turtumus alkoi saada jalansijaa, kun monia yhdyntöjä kuvailtiin. Niitä oli teoksessa jokunen. Kun Choukri oppii parikymppisenä lukemaan ja kirjoittamaan arabiaksi, niin silloin hän kirjoittaa yksin tein kirjan. Luku- ja kirjoitustaito ovatkin Choukrin pelastus parempaan elämään. Tässä on yksi selviytymistarina lisää.

Suosittelen kirjaa luettavaksi niille, jotka eivät hätkähdä suorasukaisesta kertomakirjallisuudesta. Teos avasi hämmästyttävän kuvauksen Marokosta ja sen kurjassa tilassa olevasta yhteiskunnasta. Paljas leipä on käännetty useammalle kielelle. Arabiankielistä laitosta ei julkaistu ihan heti, sillä teos aiheutti skandaalin ja nostatti kiihkomielisten muslimien raivon. Arabiankielinen teos julkaistiin vasta vuosikymmenien jälkeen.

Ota minut viimeistä sanaa myöten

Tomi Kontio: Ilman nimeä olisit valoa (Teos, 2011)

Palkitun runoilijan Tomi Kontion runoteos Ilman nimeä olisit valoa on herkkävireinen ja sanoilla leikittelevä. Kontiolla on asiaa – rakkaudesta. 

 

Teos kuvaa parisuhdetta, sen valoisuutta ja eri sävyjä, mutta myös hiljaista olemista, jolloin ei ole sanoja. Toisen mykkyys voi myös satuttaa. Sellaisina hetkinä voi nähdä lähelle, kauas. Rakkaus on toivetta, lähentymistä ja etääntymistä, rakkaus on toisen huomioimista ja näkemistä. Kontio kirjoittaa seuraavassa runossaan kauniisti naisesta, jota raskaus on muuttanut, mutta siitäkin huolimatta rakkaus pysyy. Rakkaus ei perustu toden totta ulkoiseen, vaan sisäiseen:

                                                         ”Rintasi ovat tyhjät, lapaluitasi

                                                         ei edes kielikuva muuta siiviksi.

                                                         Miksi etsisi sitä mitä ei koskaan löydä,

                                                        kun voi etsiä sitä, minkä on jo löytänyt.”

                                                                                                         (Kontio, 58)

Paikoin teoksen kaikki aforistiset runot eivät aivan sytytä. Joissain runoissa on hieman kliseemäisyyttäkin: ”Elä elämää niin kuin eläisit elämää.” Hienoa ja kiinnostavaa tyylittelyä löytyy teoksen kolmannesta luvusta, jossa on kerroksellisia ja fragmentoituja runoja – yksi runo sisältääkin useampia runoja.

Ilman nimeä olet valoa on hieno ja lukukokemuksena helposti lähestyttävä runoteos.

-------------------------------------------------------------------------------------------

Kontion runoteos herätti minussa halun kokeilla itsekin fragmentoitua runoutta. Tämä on myös ihanteellinen kirjoitusharjoitus luovaan kirjoittamiseen tai vaikkapa koulun kirjallisuuden tunneille. Kirjoitusharjoitukseni tulos (se oli hauska harjoitus!):

Valo joka vie pimeyden sydämen

siivilöityi silmiimme, jotta kerran muistaisimme katseemme sinä

syksynaurinkoisena pilviheijastumien päivänä, jolloin surumme lensi

tuuleen ja vieraisiin saariin. Muistamme kerran sen

jota suutelimme.

-Leinikki-

Kitkeminen on meditatiivista

Sanni Seppo: Palsta (Maahenki, 2010).

Palsta on kirja, joka sopii hyvin palstaviljelijöille tai sellaisesta haaveilevalle tai lukijalle, joka rakastaa puutarhakirjoja. Palsta kertoo niistä ihmisistä, jotka ovat hurahtaneet kasvattamaan omat porkkanansa, papunsa, salaattinsa ja värikkäät kukkasensa yhteisellä palstaviljelmäalueella. Viljelypalstoja voi vuokrata useimmissa kaupungeissa, ja osassa puutarha-alueilla on myös pieniä herttaisia mökkejä. Tämä kirja kertoo kuitenkin mökittömien palstaviljelijöiden elämästä kauniisti ja kaunistelemattomasti. Jokaisella kirjan henkilöllä on omat syynsä möyriä mullassa.

" ILPO

Vaimo halusi palstaa, mutta kun palsta tuli, vaimo lähti. Tämä jäi sitten minulle, tulen tänne maalaamaan. Yhdistyksestä tuli kirje. Minä luin että kiitettävä, mutta siinä lukikin kitkettävä. Jonkin mielestä tämä on putkinotko, mutta minulle tämä on kartano. Joku ottaa haudanvakavasti, mutta minä otan samppanjaa." (92)

Teoksen kuvaajana on Sanni Seppo, joka on onnistunut tuomaan esille kiinnostavia kuvakulmia ja ihmisiä, myös unohtamatta monikulttuurisuutta. Palstalla viljelevät sulassa sovussa niin suomalaiset kuin muista maista Suomeen muuttaneet. ”Olen asunut kahdessakymmenessäkahdessa maassa pakolaisena ja vasta viime vuonna sain kansalaisuuden. Olen nyt suomalainen, palestiinalaisilla ei ole maata eikä kansalaisuutta.” (153) 

Palsta esittelee monenlaisia elämäntarinoita. Pala maata voi auttaa ihmistä monissa elämän tilanteissa, vaikeissakin. ”En kyennyt edes puhumaan, otin vain pyöräni ja ajoin palstalle. Istuin tillinvarsien suojassa ja itkin. Vauvan lelut lojuivat herukkapensaan juurella. Rakastan toista, sanoi mieheni, lähden nyt. ” (141) Tai kuten nuori Daisy kertoo: ”En päässyt ammattikouluun, en saanut kesätöitä, en mitään. Seitsemäntoistavuotiaana neito on kauneimmillaan, mutta yhteiskunnalle täysin tarpeeton.” (155)

Kirja on minulle tärkeä, sillä saimme sen naapureiltamme tupaantuliaislahjaksi muutettuamme puiseen Selvaag-taloomme. Meillä myös on oma palsta, ilman miniatyyrimökkiä.

Kuvat teoksesta Palsta (Sanni Seppo).

Sanat ovat ansoja, lasinsirpaleita

Amos Oz: Älä kysy yöltä (Otava, 2010). Teos on käännetty englanninnoksesta Don't Call It Night 1994. Alkuperäinen teos on hepreankielinen. Suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen.

Israelilaisen Amos Ozin teos Älä kysy yöltä on kaunista ja surumielistäkin tekstiä. Jo ensisivut kuvailevat outoa maisemaa upealla tavalla. Lukija voi sijoittaa itsensä kesäyönä autiomaahan, joka on ”ikiaikainen, välinpitämätön, lasittunut. Ei elävä, ei kuollut.” (8). Ilmaisu on kuin hieno metafora romaanin pariskunnan välisestä suhteesta, joka tuntuu jumiutuneen pienessä Tel Kedarin kaupungissa Israelissa. Theo on lähes kuusikymppinen mies, jolla on oma arkkitehtitoimisto, ja Noa on häntä viisitoista vuotta nuorempi kirjallisuuden opettaja. Heidän etääntynyttä suhdettaan kuvataan liikuttavalla ja tarkalla tavalla teoksessa.

”Sen sijaan hiivin varpaisillani hänen makuuhuoneensa ovelle: Tässä minä olen, jos minut halutaan. Ellei, voin ainakin yrittää tavoittaa henkäyksen hänen levostaan, ehkä osa hänen ylimääräistä untaan imeytyy minuun. Sitten on vuorossa parveke ja haalistunut vanhanaikainen tuoli.” (18)

”Vähän keskiyön jälkeen minusta tuntui, että hänen kätensä kosketti ovenkahvaa, ja uupumuksessani olin jo sanomaisillani ”tule vain”, mutta silloin hän jo tassutteli varpaisillaan poispäin eteiskäytävää pitkin – meni ehkä parvekkeelle, valoa sytyttämättä. Hän viihtyy ulkona parvekkeella öisin. Tai ehkei tapahtunut mitään, ehkä askelet, kosketus oveen, hänen seinän lävitse tunkeutuva murheensa oli pelkkää sumua, koska olin jo unessa. ” (13)

Tel Kedarissa alkaa tapahtua, kun Noan oppilas löytyy kuolleena, luultavasti huumeisiin menehtyneenä. Poikaoppilaan isä haluaa perustaa kylään huumeklinikan poikansa muistoksi. Noasta tulee hankkeen vetäjä ehkä syyllisyydentunnostaan, itsenäisyydentarpeestaan tai että saisi elämäänsä eloa. Theo epäilee hanketta alun alkaen eivätkä kaupunkilaisetkaan lämpene ajatukselle. Älä kysy yöltä tuo pelottavan tutulla tavalla esille sen, mitä voi tapahtua, kun joku syrjäytyy eikä kukaan huomaa. Tätä tapahtuu myös meidän yhteiskunnassamme ja kouluissamme, tässä ajassa. Projekti etenee ontuen, kuten Theon ja Noan suhdekin. Projekti näyttäytyy teoksessa lähes näennäiseltä tapahtumalta, mutta teoksen pohjavire löytyy paljon syvemmistä asioista.

Vinkki:

Jos haluatte kuunnella musiikkia lukiessanne tätä kirjaa, suosittelen tätä: Carbon Based Lifeforms. Musiikin tunnelma on sellainen kuin olisit autiomaan laidalla, ehkä Tel Kedarin pikkukaupungissa.

http://www.youtube.com/watch?v=HJe7oT3J798

Hilpeä ukrainalainen sekametelisoppa

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (Sammakko, 2008). Alkukielinen teos A Short History of Tractors in Ukrainian, 2005. Suomentanut Vesa Suominen.

”Kaikkea teknologiaa, mikä on ihmislajille siunaukseksi, on käytettävä asianmukaisella tavalla ja kunnioituksella. Tämä ei pidä missään muussa tapauksessa niin hyvin paikkaansa kuin traktorin ollessa kyseessä.”

                                                              (Lewycka, 340)

Totisesti opin traktoreista, mutta sopivasti annosteltuna, sillä kirja ei kerro ainoastaan traktoreista. Traktorien lyhyt historia ukrainaksi kertoo tarinan Englannissa asuvasta Papasta ja hänen kahdesta tyttärestään Nadeždasta ja Verasta sekä tietysti tulevasta vaimosta Nataliasta. Natalia on luultavasti Ukrainan uhkearintaisin nainen, johon Pappa on ihastunut tyttäriensä kauhuksi. Tyttäret ovat hädissään, sillä Pappa tuhlaa kaikki rahansa ukrainattareen, jonka kanssa on menossa naimisiin. Siskosten välit ovat olleet viileät, mutta Papan tempauksen takia sisarusten on lyötävä viisaat päät yhteen.

”Niin kuin Romeo ja Julia saivat nahoissaan tuntea, avioliitossa ei ole koskaan kysymys vain kahdesta toisiinsa rakastuvasta ihmisestä, siinä on kysymys perheistä. Vera ja minä emme tahdo Valentinaa omaan perheeseemme.”           

                                                                (Lewycka, 75).

Kirja on hulvaton, räväkkä ja suorasanainen. Lewyckalla itselläänkin on ukrainalaiset juuret, joten ehkä hänellä on siksi kanttia kirjoittaa naisesta, joka ”tietysti” on ”Hutsu. Narttu. Halpa lutka.” (Lewycka, 92). Sillä Natalian ”--- Farkkukankainen minihame nousee korkealle hänen polviensa yläpuolelle; vaaleanpunainen hihaton toppi kiristyy uhkeiden rintojen ympärille, jotka pompahtelevat ylös ja alas hänen kävellessään. --- Tuollainen laaja hekumallinen alue kermaista, lovenhalkomaa lihaa. Täyteläinen lähes lihavuuteen asti,” (Lewycka, 92). Kliseinen mielikuva naisesta nousee mieleen, ja se lienee Lewyckan tarkoitus. Natalia ei kuitenkaan ole tahdoton ja heikko nainen. Natalia näyttää pompottelevan Pappaa, vaikka ei Pappakaan mikään helppo mies ole. Naiselta ei ainakaan puutu vahvaa luonnetta: ”Sinä insinööri. Miksi sinä ei korjaa auto? Paska insinööri, (Lewycka, 103).

Brittiläisen Marina Lewyckan teos Traktorien lyhyt historia ukrainaksi on teos, joka kuvaa henkilöiden kiristyneitä välejä ja traktorien sekä maailman historiallisia taustoja. Teos myös nostaa esille kysymyksen: Voiko vanha mies saada oikeutusta tunteilleen ja haluilleen? Onko vanhan miehen ihastuminen sallittua vai onko se tabu?

Lewyckasta kiinnostuneita suosittelen vierailemaan sivustolla: http://marinalewycka.com/.

Yritin lukea Salman Rushdien uutta kirjaa Luka ja Elämän uni (WSOY, 2011). Ei tullut mitään. Tämä kirja jäi kesken. Kieli on hienoa, mutta jotenkin liian itämaisen eksoottista ja runsasta, jotta minua kiinnostaisi lukea tämä fantasiakirja loppuun. No, joka tapauksessa olen lukenut yhden kirjan, josta tulee piakkoin postaus.

Kuva: Leinikki.

”Rakastansinuarakastansinuarakastansinuara-kastansinuabillythekid”

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY, 2011). Alkukielinen teos Ce que je sais de Vera Candida (2009). Suomennos Ville Keynäs.

Véronique Ovaldén (s. 1972) teos Mitä tiedän Vera Candidasta on tarina kolmesta saman suvun naisesta: Rosesta, Violetasta ja Verasta. Heidän elämäänsä kietoutuvat miehet Jeronimo ja Itxaga, toinen pahassa ja toinen hyvässä. Rose on Veran isoäiti, ja ”ennen kuin hänestä tuli paras lentokalanpyytäjä meren tällä laidalla hän oli ollut Vatapunan kaunein huora” (Ovaldé, 13). Hidasjärkiseksi luonnehdittu Violetta on taas Rosen tytär, joka ei kyennyt pitämään jalkojaan yhdessä. Violetta synnytti Veran, jonka jätti heitteille, joten isoäiti huolehti Verasta. Jeronimo näyttäytyy kirjassa leguaanikatseiselta paholaiselta, joka tekee kaikkensa saadakseen naisen kuin naisen. Itxaga on mies, joka rakastuu naisiin ainakin neljä kertaa päivässä. Kun Itxaga kohtaa Veran, hän tajuaa mitä on rakkaus.

Tarina sijoittuu selvästikin johonkin latinalais-amerikkalaiseen kuvitteelliseen ympäristöön, Vatapunaan, jossa kukoistaa räikeä machokulttuuri. Perheen naiset saavat tuntea nahoissaan miehisen kulttuurin ja naisen alempiarvoisuuden. Itxaga kuitenkin nostaa esille vääryydet, joita kaupungissa tapahtuu naisille esimerkiksi Lutkalinnassa, jossa Vera asuu. Se onkin alkusysäys Veran ja Itxagan oudolle ja lähes maagiselle ystävyydelle. He ovat kulttuurissaan erilaisia, ja tämän erilaisuuden he tunnistavat toisistaan.

”--- Loppujen lopuksi tapaamiset ovat yhteensattumien kasaumia joiden seurauksena kaksi henkilöä, jotka yrittävät vastustaa kohtalon oikkuja ja poiketa teiltä jotka vievät heitä toisiaan kohti, etenevät vääjäämättä kohti kohtalokasta törmäystä.” (Ovaldé, 120.)

Vera ei halua samanlaista elämää, jollaista Rose ja Violette ovat eläneet. Vaikka Veran elämän alku onkin jo traagisuuden sävyttämää, niin hän pyrkii rohkeasti elämässään eteenpäin.

Ovaldén kirjoittajan ääni on runsasta, eksoottista, mutta kuitenkin keveää. Aiheet, joita kirjassa käsitellään eivät kuitenkaan ole keveitä. Ovaldéa ei ole käännetty aiemmin suomen kielelle. Kirjailija nauttii suosiosta erityisesti Ranskassa, ja hänen teoksiaan on käännetty jo useille kielille.

Nälän kauneudesta

Anteeksi. Korjaan: Nälän kauheudesta. 

Herta Müller: Hengityskeinu (Otava, 2010). Alkuperäinen teos Atemschaukel (2009). Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Todellisesta nälästä minulla, lukijalla, ei ole koskaan ollut tietoakaan. Herta Müllerin teos Hengityskeinu on kertomus nuoresta miehestä, Leo Aubergista, joka joutuu neuvostoliittolaisten pakkotyöleirille.

”Nälkä on aina.

Koska se on olemassa, se tulee milloin se haluaa ja miten se haluaa.

Kausaalinen prinsiippi on nälkäenkelin huono työkalu.

Kun se tulee, se tulee voimalla.

Asia on aivan selkeä:

1 lapiollinen = 1 gramma leipää.”

                                                             (Müller, 80)

Müller on tarttunut arkaan ja vaiettuun aiheeseen – Romanian saksalaisten vähemmistöön liittyneeseen vainoon. Romania oli Saksan liittolainen toisen maailmansodan aikana. Sen vuoksi kymmeniätuhansia Romanian saksalaisia vietiin Neuvostoliiton vankileireille. Teos pohjautuu Müllerin henkilökohtaisesti tuntemaansa kirjailija Oskar Pastiorin omiin nuoruudenaikaisiin kokemuksiin. Pastior kuitenkin kuoli ennen kuin kirja valmistui, joten Müller joutui viemään kirjaprojektin yksin loppuun.

Sanat ja tavarat ovat romaanissa korostuneessa asemassa. ”MINÄ TIEDÄN ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN” (Müller, 12). Tätä isoäitinsä lausetta Leo kantoi sisällään vuosien ajan työleirillä. Leolla oli omat syynsä – häpeä ja paljastumisen pelko – lähteä pois kotoaan. Jo teoksen ensi sivuilla Leo kulkee puistossa ja tapaa KUHANKEITTÄJÄN, LOKIN, HELMEN ja monia muita, jotka ovat Leon kaltaisia. Nuorukainen lähtee leirille melko huolettomalla mielellä. Kunhan hän vain pääsisi jonnekin muualle, sillä ”Minä halusin paikkaan, jossa minä olisin vieras”(Müller, 6). Todellisuus on mustempaa kuin hiili, jota hän joutuu lapioimaan SYDÄNLAPIOLLA, sillä: 1 lapiollinen = 1 gramma leipää. Infernaalista matematiikkaa.

Hengityskeinusta ei puutu yksityiskohtien kuvauksia. Lukija tulee tietämään tarkoin millainen on tarhamaltsa, nälkäenkeli, sydänlapio tai fufaika. Lukija tulee tuntemaan nälän nahoissaan. Kieli on runollista, ja sanat painavat paljon enemmän kuin kuonaharkot. Sanoista tulee Leon pelastusrengas nälkää vastaan taistellessaan.

Müller kuvaa selviytymiskeinoja tilanteessa, jossa ihminen joutuu elämään äärimmäisissä olosuhteissa. Hän myös kuvaa nälän kauneutta ja kauheutta. Voiko nälkä olla kaunista? Voi, sillä kauniimpaa kuvausta nälästä saa hakea. Lisäksi Müller kuvaa toiseutta. Moninkertaista toiseutta ja ulkopuolisuutta. Toiseus ei katoa edes pakkotyöleirillä, sillä PIANO on aina PIANO leiriltä vapautumisen jälkeenkin.

Hengityskeinu on teos, jonka tiheä kieli väsyttää, mutta on silti puoleensa vetävää. Jyhkeiden kappaleiden välissä vilahtaa pienempiä lukuja, ja ne ovat kuin keitaita, joissa hengähtää.

Herta Müller on vuoden 2009 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja. Hän on palkintonsa ansainnut. Müller kirjoittaa vakavista aiheista, useimmiten synkällä tyylillä. Kirjailijan synnyinmaa on Romania, jossa hän kuului vähemmistöön - Banaatin svaabeihin – Romanian saksalaisiin. Hän kuitenkin joutui vaikeuksiin muun muassa turvallisuuspoliisin kanssa, joten Müller muutti Saksaan, jossa hän edelleen asuu.

Lukuruuhkaa

Minulla on nyt meneillään kaksi teosta. Toinen on hilpeä, toinen synkkääkin synkempi. Oli otettava hilpeä teos keventäjäksi, koska alkoi tuntua siltä, että vajoan erään teoksen synkkyyden syövereihin.

Näistä tulee piakkoin jonkinlaiset analyysit. Toinen synkkä, toinen hilpeä.

Kuva: Leinikki.

Perhanan koirat

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008). Alkukielinen teos The Uncommon Reader (2007). Suomennos Heikki Salojärvi.

”Lukemisen viehätys, hän ajatteli, kätkeytyi sen puolueettomuuteen: kirjallisuudessa oli jotain ylevää. Kirjat eivät piitanneet siitä kuka niitä luki vai lukiko kukaan. Kaikki lukijat olivat tasavertaisia, hän itse muiden mukana.”

                                                                                     (Bennett, 30)

Epätavallinen lukija on ensimmäinen suomennettu Alan Bennettin teos. Bennett katsotaan yhdeksi Britannian tunnetuimmaksi kirjailijaksi, mutta Suomessa hän lienee tuntemattomampi. Bennet kirjoittaa ohuessa satiirisessa teoksessaan brittiläisen kuivakkaasti, mikä ei useimmiten tarkoita samaa kuin 'tylsästi'. Tässä tapauksessa brittiläinen huumori ei kutkuta nauruhermoja, mutta huumori on silti sävyltään tyylikästä ja terävää. Kertomus vetää suun vinoon virneeseen. (Epätavallisen lukijan seurana voisi kernaasti maistua lasillinen sherryä – kahvinruskeaa, viikunaista ja paahteista.)

Bennet kuvaa Epätavallisessa lukijassa yhteiskunnallista juopaa ”kahden kerroksen väen” välillä. Hänen majesteettinsa etenee määrätietoisesti esteistä huolimatta lukuharrastuksessaan. Missään tapauksessa Epätavallisessa lukijassa ei ole kysymys historiallisesta pienoisromaanista, vaan tapahtumat sijoittuvat nykypäiviin. Teoksessa onkin kiinnostava asettelu: nykyajan edistyksellisyys versus viktoriaanisen aikakauden pysähtyneisyys.

"Se oli koirien vika. --- Ne haukkuivat suurta muuttoautoa muistuttavaa Westminsterin kaupungin kirjastoautoa, joka oli pysäköity palatsin keittiönoven luo jäteastioiden viereen." (Bennett, 6).

Tästä alkaa kuningattaren lukuhulluus, joka alkaa vaikuttaa jo haitallisesti hänen virallisempiinkin edustustehtäviin. Hovi huolestuu siinä määrin Hänen majesteettinsa lukemisesta, että hovi sortuu juonitteluihin ja naureskeluihin selän takana. Kuningatar huomaa saavansa alituiseen epäluuloisen vastaanoton, kun hän avaa suunsa puhuakseen kirjoista. Kun Hänen majesteettinsa kyselee alamaisiltaan mitä kirjaa he parhaillaan lukevat, alamaisparat joutuvat vain hämmennyksen valtaan. Satiirisen teoksen voisi ajatella Hänen majesteettinsa kehityskertomukseksi, sillä lukeminen muuttaa hänet lopullisesti: ”Ihminen ei pane elämäänsä kirjoihin. Hän löytää sen niistä.” (Bennett, 97).

Epätavallinen lukija on pieni, mutta hauska teos. Nostan hattua, Teidän majesteettinne!