sunnuntai 28. elokuuta 2011

Minut on enkelten aika jo ohittanut


Mohamed Choukri: Paljas leipä (Like, 1998). Alkuperäinen teos Al Khubz al hafi, 1973. Suomennos Marko Juntunen.




”Veljeni itkee. Hän kouristelee tuskasta. Hän, minua nuorempi, itkee leipää. Itken hänen kanssaan. Näen isän menevän veljeni luo. Se peto menee hänen luo. Hullunkiilto silmissään.” (Choukri, 15)

Marokkolaisen kirjailijan Mohamed Choukrin (1935–2003) teos iskee suoraan palleaan. Kustannusyhtiö Like osaa valita julkaistavakseen puhuttelevia ja rohkeita teoksia. Paljas leipä on kirjailijan omakohtainen kertomus äärimmäisestä köyhyydestä, kuoleman alituisesta läsnäolosta, nälästä, ja kurjuus kulkee aina varjonkin mukana.

Choukri eli rankan lapsuuden ja nuoruutensa vaikeissa olosuhteissa bordelleista vankiloihin. Kotiolosuhteetkin olivat järkyttävät, nuori Mohamed vihasi syvästi isäänsä. Paljas leipä ei ole kovin lohdullinen teos, mutta kuitenkin jollain tasolla koskettava. Nuoren pojan heräävä seksuaalisuus purkautuu monin eri tavoin, konkreettisestikin. Kaikkialla on likaa, saastaa, täitä, kif-sätkiä, ma´junia, nuorista pojista pitäviä vanhoja miehiä, huoria ja naimista. Kuin Sodoman ja Gomorran päiviä. ”Mitä hittoa teen tässä autossa tuon rietastelevan vanhuksen kanssa. Katkeroidun jos jatkan tällä tavalla.” (111). Lukijana aloin jo miettiä, että onko tästä helvetistä lainkaan ulospääsyä. Toisaalta mielen turtumus alkoi saada jalansijaa, kun monia yhdyntöjä kuvailtiin. Niitä oli teoksessa jokunen. Kun Choukri oppii parikymppisenä lukemaan ja kirjoittamaan arabiaksi, niin silloin hän kirjoittaa yksin tein kirjan. Luku- ja kirjoitustaito ovatkin Choukrin pelastus parempaan elämään. Tässä on yksi selviytymistarina lisää.

Suosittelen kirjaa luettavaksi niille, jotka eivät hätkähdä suorasukaisesta kertomakirjallisuudesta. Teos avasi hämmästyttävän kuvauksen Marokosta ja sen kurjassa tilassa olevasta yhteiskunnasta. Paljas leipä on käännetty useammalle kielelle. Arabiankielistä laitosta ei julkaistu ihan heti, sillä teos aiheutti skandaalin ja nostatti kiihkomielisten muslimien raivon. Arabiankielinen teos julkaistiin vasta vuosikymmenien jälkeen.

torstai 25. elokuuta 2011

Ota minut viimeistä sanaa myöten

Tomi Kontio: Ilman nimeä olisit valoa (Teos, 2011)

Palkitun runoilijan Tomi Kontion runoteos Ilman nimeä olisit valoa on herkkävireinen ja sanoilla leikittelevä. Kontiolla on asiaa – rakkaudesta. 

 
Teos kuvaa parisuhdetta, sen valoisuutta ja eri sävyjä, mutta myös hiljaista olemista, jolloin ei ole sanoja. Toisen mykkyys voi myös satuttaa. Sellaisina hetkinä voi nähdä lähelle, kauas. Rakkaus on toivetta, lähentymistä ja etääntymistä, rakkaus on toisen huomioimista ja näkemistä. Kontio kirjoittaa seuraavassa runossaan kauniisti naisesta, jota raskaus on muuttanut, mutta siitäkin huolimatta rakkaus pysyy. Rakkaus ei perustu toden totta ulkoiseen, vaan sisäiseen:

                                                         ”Rintasi ovat tyhjät, lapaluitasi
                                                         ei edes kielikuva muuta siiviksi.
                                                         Miksi etsisi sitä mitä ei koskaan löydä,
                                                        kun voi etsiä sitä, minkä on jo löytänyt.”
                                                                                                         (Kontio, 58)

Paikoin teoksen kaikki aforistiset runot eivät aivan sytytä. Joissain runoissa on hieman kliseemäisyyttäkin: ”Elä elämää niin kuin eläisit elämää.” Hienoa ja kiinnostavaa tyylittelyä löytyy teoksen kolmannesta luvusta, jossa on kerroksellisia ja fragmentoituja runoja – yksi runo sisältääkin useampia runoja.

Ilman nimeä olet valoa on hieno ja lukukokemuksena helposti lähestyttävä runoteos.

-------------------------------------------------------------------------------------------
Kontion runoteos herätti minussa halun kokeilla itsekin fragmentoitua runoutta. Tämä on myös ihanteellinen kirjoitusharjoitus luovaan kirjoittamiseen tai vaikkapa koulun kirjallisuuden tunneille. Kirjoitusharjoitukseni tulos (se oli hauska harjoitus!):

Valo joka vie pimeyden sydämen
siivilöityi silmiimme, jotta kerran muistaisimme katseemme sinä
syksynaurinkoisena pilviheijastumien päivänä, jolloin surumme lensi
tuuleen ja vieraisiin saariin. Muistamme kerran sen
jota suutelimme.

-Leinikki-


perjantai 19. elokuuta 2011

Kitkeminen on meditatiivista


Sanni Seppo: Palsta (Maahenki, 2010).


Palsta on kirja, joka sopii hyvin palstaviljelijöille tai sellaisesta haaveilevalle tai lukijalle, joka rakastaa puutarhakirjoja. Palsta kertoo niistä ihmisistä, jotka ovat hurahtaneet kasvattamaan omat porkkanansa, papunsa, salaattinsa ja värikkäät kukkasensa yhteisellä palstaviljelmäalueella. Viljelypalstoja voi vuokrata useimmissa kaupungeissa, ja osassa puutarha-alueilla on myös pieniä herttaisia mökkejä. Tämä kirja kertoo kuitenkin mökittömien palstaviljelijöiden elämästä kauniisti ja kaunistelemattomasti. Jokaisella kirjan henkilöllä on omat syynsä möyriä mullassa.

" ILPO
Vaimo halusi palstaa, mutta kun palsta tuli, vaimo lähti. Tämä jäi sitten minulle, tulen tänne maalaamaan. Yhdistyksestä tuli kirje. Minä luin että kiitettävä, mutta siinä lukikin kitkettävä. Jonkin mielestä tämä on putkinotko, mutta minulle tämä on kartano. Joku ottaa haudanvakavasti, mutta minä otan samppanjaa." (92)

Teoksen kuvaajana on Sanni Seppo, joka on onnistunut tuomaan esille kiinnostavia kuvakulmia ja ihmisiä, myös unohtamatta monikulttuurisuutta. Palstalla viljelevät sulassa sovussa niin suomalaiset kuin muista maista Suomeen muuttaneet. ”Olen asunut kahdessakymmenessäkahdessa maassa pakolaisena ja vasta viime vuonna sain kansalaisuuden. Olen nyt suomalainen, palestiinalaisilla ei ole maata eikä kansalaisuutta.” (153) 

Palsta esittelee monenlaisia elämäntarinoita. Pala maata voi auttaa ihmistä monissa elämän tilanteissa, vaikeissakin. ”En kyennyt edes puhumaan, otin vain pyöräni ja ajoin palstalle. Istuin tillinvarsien suojassa ja itkin. Vauvan lelut lojuivat herukkapensaan juurella. Rakastan toista, sanoi mieheni, lähden nyt. ” (141) Tai kuten nuori Daisy kertoo: ”En päässyt ammattikouluun, en saanut kesätöitä, en mitään. Seitsemäntoistavuotiaana neito on kauneimmillaan, mutta yhteiskunnalle täysin tarpeeton.” (155)


Kirja on minulle tärkeä, sillä saimme sen naapureiltamme tupaantuliaislahjaksi muutettuamme puiseen Selvaag-taloomme. Meillä myös on oma palsta, ilman miniatyyrimökkiä.



Kuvat teoksesta Palsta (Sanni Seppo).

torstai 18. elokuuta 2011

Sanat ovat ansoja, lasinsirpaleita


Amos Oz: Älä kysy yöltä (Otava, 2010). Teos on käännetty englanninnoksesta Don't Call It Night 1994. Alkuperäinen teos on hepreankielinen. Suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen.



Israelilaisen Amos Ozin teos Älä kysy yöltä on kaunista ja surumielistäkin tekstiä. Jo ensisivut kuvailevat outoa maisemaa upealla tavalla. Lukija voi sijoittaa itsensä kesäyönä autiomaahan, joka on ”ikiaikainen, välinpitämätön, lasittunut. Ei elävä, ei kuollut.” (8). Ilmaisu on kuin hieno metafora romaanin pariskunnan välisestä suhteesta, joka tuntuu jumiutuneen pienessä Tel Kedarin kaupungissa Israelissa. Theo on lähes kuusikymppinen mies, jolla on oma arkkitehtitoimisto, ja Noa on häntä viisitoista vuotta nuorempi kirjallisuuden opettaja. Heidän etääntynyttä suhdettaan kuvataan liikuttavalla ja tarkalla tavalla teoksessa.

Sen sijaan hiivin varpaisillani hänen makuuhuoneensa ovelle: Tässä minä olen, jos minut halutaan. Ellei, voin ainakin yrittää tavoittaa henkäyksen hänen levostaan, ehkä osa hänen ylimääräistä untaan imeytyy minuun. Sitten on vuorossa parveke ja haalistunut vanhanaikainen tuoli.” (18)

Vähän keskiyön jälkeen minusta tuntui, että hänen kätensä kosketti ovenkahvaa, ja uupumuksessani olin jo sanomaisillani ”tule vain”, mutta silloin hän jo tassutteli varpaisillaan poispäin eteiskäytävää pitkin – meni ehkä parvekkeelle, valoa sytyttämättä. Hän viihtyy ulkona parvekkeella öisin. Tai ehkei tapahtunut mitään, ehkä askelet, kosketus oveen, hänen seinän lävitse tunkeutuva murheensa oli pelkkää sumua, koska olin jo unessa. ” (13)

Tel Kedarissa alkaa tapahtua, kun Noan oppilas löytyy kuolleena, luultavasti huumeisiin menehtyneenä. Poikaoppilaan isä haluaa perustaa kylään huumeklinikan poikansa muistoksi. Noasta tulee hankkeen vetäjä ehkä syyllisyydentunnostaan, itsenäisyydentarpeestaan tai että saisi elämäänsä eloa. Theo epäilee hanketta alun alkaen eivätkä kaupunkilaisetkaan lämpene ajatukselle. Älä kysy yöltä tuo pelottavan tutulla tavalla esille sen, mitä voi tapahtua, kun joku syrjäytyy eikä kukaan huomaa. Tätä tapahtuu myös meidän yhteiskunnassamme ja kouluissamme, tässä ajassa. Projekti etenee ontuen, kuten Theon ja Noan suhdekin. Projekti näyttäytyy teoksessa lähes näennäiseltä tapahtumalta, mutta teoksen pohjavire löytyy paljon syvemmistä asioista.



Vinkki:
Jos haluatte kuunnella musiikkia lukiessanne tätä kirjaa, suosittelen tätä: Carbon Based Lifeforms. Musiikin tunnelma on sellainen kuin olisit autiomaan laidalla, ehkä Tel Kedarin pikkukaupungissa.


tiistai 9. elokuuta 2011

Hilpeä ukrainalainen sekametelisoppa



Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (Sammakko, 2008). Alkukielinen teos A Short History of Tractors in Ukrainian, 2005. Suomentanut Vesa Suominen.



Kaikkea teknologiaa, mikä on ihmislajille siunaukseksi, on käytettävä asianmukaisella tavalla ja kunnioituksella. Tämä ei pidä missään muussa tapauksessa niin hyvin paikkaansa kuin traktorin ollessa kyseessä.”
                                                              (Lewycka, 340)


Totisesti opin traktoreista, mutta sopivasti annosteltuna, sillä kirja ei kerro ainoastaan traktoreista. Traktorien lyhyt historia ukrainaksi kertoo tarinan Englannissa asuvasta Papasta ja hänen kahdesta tyttärestään Nadeždasta ja Verasta sekä tietysti tulevasta vaimosta Nataliasta. Natalia on luultavasti Ukrainan uhkearintaisin nainen, johon Pappa on ihastunut tyttäriensä kauhuksi. Tyttäret ovat hädissään, sillä Pappa tuhlaa kaikki rahansa ukrainattareen, jonka kanssa on menossa naimisiin. Siskosten välit ovat olleet viileät, mutta Papan tempauksen takia sisarusten on lyötävä viisaat päät yhteen.

Niin kuin Romeo ja Julia saivat nahoissaan tuntea, avioliitossa ei ole koskaan kysymys vain kahdesta toisiinsa rakastuvasta ihmisestä, siinä on kysymys perheistä. Vera ja minä emme tahdo Valentinaa omaan perheeseemme.”           
                                                                (Lewycka, 75).


Kirja on hulvaton, räväkkä ja suorasanainen. Lewyckalla itselläänkin on ukrainalaiset juuret, joten ehkä hänellä on siksi kanttia kirjoittaa naisesta, joka ”tietysti” on ”Hutsu. Narttu. Halpa lutka.” (Lewycka, 92). Sillä Natalian ”--- Farkkukankainen minihame nousee korkealle hänen polviensa yläpuolelle; vaaleanpunainen hihaton toppi kiristyy uhkeiden rintojen ympärille, jotka pompahtelevat ylös ja alas hänen kävellessään. --- Tuollainen laaja hekumallinen alue kermaista, lovenhalkomaa lihaa. Täyteläinen lähes lihavuuteen asti,” (Lewycka, 92). Kliseinen mielikuva naisesta nousee mieleen, ja se lienee Lewyckan tarkoitus. Natalia ei kuitenkaan ole tahdoton ja heikko nainen. Natalia näyttää pompottelevan Pappaa, vaikka ei Pappakaan mikään helppo mies ole. Naiselta ei ainakaan puutu vahvaa luonnetta: ”Sinä insinööri. Miksi sinä ei korjaa auto? Paska insinööri, (Lewycka, 103).

Brittiläisen Marina Lewyckan teos Traktorien lyhyt historia ukrainaksi on teos, joka kuvaa henkilöiden kiristyneitä välejä ja traktorien sekä maailman historiallisia taustoja. Teos myös nostaa esille kysymyksen: Voiko vanha mies saada oikeutusta tunteilleen ja haluilleen? Onko vanhan miehen ihastuminen sallittua vai onko se tabu?

Lewyckasta kiinnostuneita suosittelen vierailemaan sivustolla: http://marinalewycka.com/.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Yritin lukea Salman Rushdien uutta kirjaa Luka ja Elämän uni (WSOY, 2011). Ei tullut mitään. Tämä kirja jäi kesken. Kieli on hienoa, mutta jotenkin liian itämaisen eksoottista ja runsasta, jotta minua kiinnostaisi lukea tämä fantasiakirja loppuun. No, joka tapauksessa olen lukenut yhden kirjan, josta tulee piakkoin postaus.


Kuva: Leinikki.

perjantai 5. elokuuta 2011

”Rakastansinuarakastansinuarakastansinuara-kastansinuabillythekid”


Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY, 2011). Alkukielinen teos Ce que je sais de Vera Candida (2009). Suomennos Ville Keynäs.



Véronique Ovaldén (s. 1972) teos Mitä tiedän Vera Candidasta on tarina kolmesta saman suvun naisesta: Rosesta, Violetasta ja Verasta. Heidän elämäänsä kietoutuvat miehet Jeronimo ja Itxaga, toinen pahassa ja toinen hyvässä. Rose on Veran isoäiti, ja ”ennen kuin hänestä tuli paras lentokalanpyytäjä meren tällä laidalla hän oli ollut Vatapunan kaunein huora” (Ovaldé, 13). Hidasjärkiseksi luonnehdittu Violetta on taas Rosen tytär, joka ei kyennyt pitämään jalkojaan yhdessä. Violetta synnytti Veran, jonka jätti heitteille, joten isoäiti huolehti Verasta. Jeronimo näyttäytyy kirjassa leguaanikatseiselta paholaiselta, joka tekee kaikkensa saadakseen naisen kuin naisen. Itxaga on mies, joka rakastuu naisiin ainakin neljä kertaa päivässä. Kun Itxaga kohtaa Veran, hän tajuaa mitä on rakkaus.

Tarina sijoittuu selvästikin johonkin latinalais-amerikkalaiseen kuvitteelliseen ympäristöön, Vatapunaan, jossa kukoistaa räikeä machokulttuuri. Perheen naiset saavat tuntea nahoissaan miehisen kulttuurin ja naisen alempiarvoisuuden. Itxaga kuitenkin nostaa esille vääryydet, joita kaupungissa tapahtuu naisille esimerkiksi Lutkalinnassa, jossa Vera asuu. Se onkin alkusysäys Veran ja Itxagan oudolle ja lähes maagiselle ystävyydelle. He ovat kulttuurissaan erilaisia, ja tämän erilaisuuden he tunnistavat toisistaan.

--- Loppujen lopuksi tapaamiset ovat yhteensattumien kasaumia joiden seurauksena kaksi henkilöä, jotka yrittävät vastustaa kohtalon oikkuja ja poiketa teiltä jotka vievät heitä toisiaan kohti, etenevät vääjäämättä kohti kohtalokasta törmäystä.” (Ovaldé, 120.)

Vera ei halua samanlaista elämää, jollaista Rose ja Violette ovat eläneet. Vaikka Veran elämän alku onkin jo traagisuuden sävyttämää, niin hän pyrkii rohkeasti elämässään eteenpäin.

Ovaldén kirjoittajan ääni on runsasta, eksoottista, mutta kuitenkin keveää. Aiheet, joita kirjassa käsitellään eivät kuitenkaan ole keveitä. Ovaldéa ei ole käännetty aiemmin suomen kielelle. Kirjailija nauttii suosiosta erityisesti Ranskassa, ja hänen teoksiaan on käännetty jo useille kielille.

tiistai 2. elokuuta 2011

Nälän kauneudesta



Anteeksi. Korjaan: Nälän kauheudesta

Herta Müller: Hengityskeinu (Otava, 2010). Alkuperäinen teos Atemschaukel (2009). Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Todellisesta nälästä minulla, lukijalla, ei ole koskaan ollut tietoakaan. Herta Müllerin teos Hengityskeinu on kertomus nuoresta miehestä, Leo Aubergista, joka joutuu neuvostoliittolaisten pakkotyöleirille.

Nälkä on aina.
Koska se on olemassa, se tulee milloin se haluaa ja miten se haluaa.
Kausaalinen prinsiippi on nälkäenkelin huono työkalu.
Kun se tulee, se tulee voimalla.
Asia on aivan selkeä:
1 lapiollinen = 1 gramma leipää.”
                                                             (Müller, 80)

Müller on tarttunut arkaan ja vaiettuun aiheeseen – Romanian saksalaisten vähemmistöön liittyneeseen vainoon. Romania oli Saksan liittolainen toisen maailmansodan aikana. Sen vuoksi kymmeniätuhansia Romanian saksalaisia vietiin Neuvostoliiton vankileireille. Teos pohjautuu Müllerin henkilökohtaisesti tuntemaansa kirjailija Oskar Pastiorin omiin nuoruudenaikaisiin kokemuksiin. Pastior kuitenkin kuoli ennen kuin kirja valmistui, joten Müller joutui viemään kirjaprojektin yksin loppuun.

Sanat ja tavarat ovat romaanissa korostuneessa asemassa. ”MINÄ TIEDÄN ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN” (Müller, 12). Tätä isoäitinsä lausetta Leo kantoi sisällään vuosien ajan työleirillä. Leolla oli omat syynsä – häpeä ja paljastumisen pelko – lähteä pois kotoaan. Jo teoksen ensi sivuilla Leo kulkee puistossa ja tapaa KUHANKEITTÄJÄN, LOKIN, HELMEN ja monia muita, jotka ovat Leon kaltaisia. Nuorukainen lähtee leirille melko huolettomalla mielellä. Kunhan hän vain pääsisi jonnekin muualle, sillä ”Minä halusin paikkaan, jossa minä olisin vieras”(Müller, 6). Todellisuus on mustempaa kuin hiili, jota hän joutuu lapioimaan SYDÄNLAPIOLLA, sillä: 1 lapiollinen = 1 gramma leipää. Infernaalista matematiikkaa.

Hengityskeinusta ei puutu yksityiskohtien kuvauksia. Lukija tulee tietämään tarkoin millainen on tarhamaltsa, nälkäenkeli, sydänlapio tai fufaika. Lukija tulee tuntemaan nälän nahoissaan. Kieli on runollista, ja sanat painavat paljon enemmän kuin kuonaharkot. Sanoista tulee Leon pelastusrengas nälkää vastaan taistellessaan.

Müller kuvaa selviytymiskeinoja tilanteessa, jossa ihminen joutuu elämään äärimmäisissä olosuhteissa. Hän myös kuvaa nälän kauneutta ja kauheutta. Voiko nälkä olla kaunista? Voi, sillä kauniimpaa kuvausta nälästä saa hakea. Lisäksi Müller kuvaa toiseutta. Moninkertaista toiseutta ja ulkopuolisuutta. Toiseus ei katoa edes pakkotyöleirillä, sillä PIANO on aina PIANO leiriltä vapautumisen jälkeenkin.

Hengityskeinu on teos, jonka tiheä kieli väsyttää, mutta on silti puoleensa vetävää. Jyhkeiden kappaleiden välissä vilahtaa pienempiä lukuja, ja ne ovat kuin keitaita, joissa hengähtää.

Herta Müller on vuoden 2009 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja. Hän on palkintonsa ansainnut. Müller kirjoittaa vakavista aiheista, useimmiten synkällä tyylillä. Kirjailijan synnyinmaa on Romania, jossa hän kuului vähemmistöön - Banaatin svaabeihin – Romanian saksalaisiin. Hän kuitenkin joutui vaikeuksiin muun muassa turvallisuuspoliisin kanssa, joten Müller muutti Saksaan, jossa hän edelleen asuu.