Kuolleen miehen muistelmat

Paul Auster: Illuusioiden kirja (Tammi, 2002). Alkuperäinen teos The Book of Illusions (2002). Suom. Erkki Jukarainen. 360 s.

Hetki sitten laskin käsistäni kirjan. Aamupäiväni kului kirjan lukemiseen. Luin sitä heti herättyäni, aamupalapöydässä ja myöhemmin sohvalla auringon kuumentaessa reittäni ikkunan lävitse. Tietysti edellisenä iltana luin ennen nukkumaanmenoa. Millään muulla ei ollut mitään merkitystä kuin Illuusioiden kirjan lukemisella.

Austerin teos on loistava. Käsittämätön romaani. Romaanissa on upea rakenne. Kieli on parasta mahdollista, se vei minut mennessään. Ja se tarina. Luin sitä haltioituneena. Auster on onnistunut tekemään juonesta ja henkilöistä kiehtovan kokonaisuuden. Sattumat seuraavat toinen toistaan, jotka muuttavat monen ihmisen elämän suunnan. Erikoista tarinassa on se, että samantyyppisiä tapahtumia tapahtuu ihmisille eri aikakausina. Tästä muodostuukin kirjan hypnoottinen vaikutus, kaikki kietoutuu jollain tavalla toisiinsa.

Illuusioiden kirjan kertojanääni on professori David Zimmerin, joka menettää perheensä lento-onnettomuudessa. Hänen elämänsä suistuu täysin raiteiltaan. Hän selviytyy kuitenkin takaisin elävien kirjoihin katsomalla Hector Mannin, mykkäfilmien ohjaajan, hupailua ja kirjoittaa tästä kirjan.

Kummallisten tapahtumien vuoksi David matkustaa New Mexicon lähistölle autiomaahan, jossa hän tapaa ihailemansa ohjaaja Mannin, joka aikoinaan katosi kuin tuhka tuuleen eikä kukaan häntä koskaan löytänyt etsinnöistä huolimatta.

"Hän katosi. Hän jätti taakseen kaiken paitsi päällään olleet vaatteet ja lompakossa olleen käteisen rahan, ja kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän istui jo Seattlen-junassa matkalla kohti pohjoista." (Auster 2002, 162.)

David rakastuu Alma Grundiin, joka oli tullut hakemaan hänet autiomaahan Mannin pyynnöstä. Tosin tarvittiin hieman järeämpiä taivuttelukeinoja, jotta David olisi lähtenyt tuolle oudolle matkalle. Lukijana olin iloinen, että David löysi kiehtovan naisen vaimonsa traagisen menetyksen jälkeen. Tosin lopussa ei käy ihan kuin ajattelin.

"Te kirjoititte loistava kirjan, herra Zimmer. Teillä on oikeus tietää totuus, ja minä tarvitsen apuanne. Ellette kuuntele minua loppuun saakka, tapahtuu hirvittäviä asioita. Kuunnelkaa minua edes viisi minuuttia. En pyydä enempää." (Auster 2002, 107-108.) 

Matkalla määränpäähän Alma kertoo mielettömän tarinan Mannista Davidille. Hector Mannilla oli ollut hurja elämä, tosin hän ajoi siihen itsensä voimakkaiden syyllisyydentuntojensa vuoksi. Sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi itserankaisumenetelmäksi.

" Hänen tarkoituksenaan, Alma kertoi, oli rimpuilla itse asettamiensa ankarien rajoitustensa alla, tehdä elämästään mahdollisimman epämukava. --- Hänen katumuksensa oli alituisen muutoksen tilassa ja rangaistukset, joita hän itselleen langetti, muuttuivat sen mukaan mitä hän piti kulloinkin suurena puutteenaan." (Auster 2002, 167-168.)

Hector Mann tiesi Davidin kirjoittaneen hänestä kirjan niiden niukkojen tietojen perusteella mitä oli saatavissa. Siksi hän halusi Davidin tulevan luokseen, sillä hän teki kuolemaa. Alma oli tehnyt elämäkerrallista kirjaa elokuva-ohjaajasta. Sitten tuleekin hetki, jolloin Mann kuolee ja peruuttamattomia asioita alkaa tapahtua tuossa kummallisessa asuinpaikassa, jonne oli rakennettu pieni elokuvastudio lisukkeineen Mannia varten. Mann teki elokuvia, mutta kukaan ei saanut niitä koskaan katsoa. 

Olen erittäin otettu tästä romaanista, sillä siinä oli jotain elokuvallista, häivähdys Hollywoodin-aikakaudesta, jollaista ei enää ole.  Auster on Munron ohella uusia suosikkejani. Lisää Austeria!

Tyyntä ennen myrskyä

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi, 2002). Alkuperäinen teos Hateship, Friendship, Courtship, Loveship and Marriage (2001). Suom. Kristiina Rikman. 398 s.

Kanadalaiskirjailija Alice Munro oli minulle tuntematon kirjailija. Nimen toki tiesin, mutta hänen tuotantoaan en ole lukenut aiemmin. Täytyy sanoa, että hänen teoksensa tempaisi mukaan alkusivuilta alkaen, ja niin pitää ollakin: kiinnostavalla alulla koukutetaan lukija.

Viha, ystävyys ja rakkaus on yhdeksän kertomuksen kokoelma: Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät, Ponttonisilta, Perintökalusto, Lohtu, Nokkoset, Pilari ja palkki, Se mitä muistetaan, Queenie ja Karhu tuli vuoren takaa. Munro kertoo asioista, joita ihan tavalliselle ihmiselle voi tapahtua. Pienikin sattumus voi sysätä liikkeelle laajemman tapahtumien ketjun. Tarinoissa muun muassa nuoret tytöt kirjoittelevat kirjeitä toisen henkilön puolesta, nainen kohtaa ensirakkautensa pitkän ajan kuluttua, mies saa mustasukkaisuuskohtauksen kadonneesta kakusta ja naistenmies joutuu katsomaan peiliin.

Pidin Munron kirjoitustyylistä, vaikka yleensä en jaksa lukea kovin kuvailevaa tekstiä, mutta tämä oli poikkeus. Munro saa luotua kielen avulla tunnelmia ja mielikuvia, ilman hienostelevia kikkailuja. Kirjan takakannessa todetaankin kertomusten tuntuvan kotoisilta. John Updike peräti vertaa Munroa venäläisiin mestareihin - Tolstoihin ja Tsehoviin.

Pieni näyte Munron tyylistä:

"Mutta kaiken huippu oli se, että sitten Queenie löysi kakun. Hän löysi sen keittiöpyyhkeeseen ja vahapaperiin kiedottuna aivan niin kuin oli muistellutkin. Hän oli laittanut sen ostoskassiin ja ripustanut kuistin seinässä olevaan koukkuun. Niin tietysti. --- Hän löysi kakun ja heitti sen pois. Eikä koskaan kertonut Stanille. "Minä heitin sen pois", hän sanoi. "Se oli aivan kunnossa ja täynnä kalliita hedelmiä ja muuta hyvää, mutta minä en halunnut ottaa asiaa uudelleen esiin. Minä heitin sen pois." (Munro 2002: 323.)

Harmin paikka

Out of the ash
I rise with my red hair
And I eat men like air
- Sylvia Plath -


Leena Lehtolainen: Harmin paikka ( Tammi, 2011, 11. p.)

Luettavana oli pehmeäkantinen Leena Lehtolaisen Harmin paikka. Tunnustan, että en ole aiemmin lukenut Lehtolaista. Onkohan noloa? Lehtolaisen dekkari kuuluu Maria Kallio -sarjaan. Harmin paikka on julkaistu alunperin vuonna 1994 kovakantisena laitoksena.

Muun muassa Pirkka-lehti kehui Maria Kallio -persoonaa itsetuntoiseksi ja jämäkäksi naissankariksi. Pohdin Kallion luonnekuvaa itsekin. Maria vaikuttaa kyllä tehokkaalta pakkaukselta, mutta hänellä on heikot kohtansa. Maria on voimakastahtoinen, joten hänen silmilleen ei hypitä, vaikka Pertti "Pertsa" Ström räyhäsi hänelle vähemmän kunnioittavasti: 

"Älä saatana sinä neiti Maria, neitsyeksi sua on kai turha puhutella, tule neuvomaan mulle miten tätä työtä tehdään. Samat poliisikoulut minä olen käynyt kuin sinäkin perkele!---" (86.)

Harmin paikka -dekkarissa Maria Kallio sotkeutuu vähän tahtomattaankin ratkaisemaan erästä rikosta, jossa rikoksen uhri, tuttava Armi Mäenpää, löytyy kuristettuna. Syyllistä etsitään kuumeisesti, mutta syyllinen ei ole Marian mielestä se, jota rikoksesta syytetään. Pertti Strömillä on vahva epäilys seksuaalimurhasta, mutta Maria ei ole tästä vakuuttunut. Maria löytää tiensä rankkoihin bileisiin, jossa ihmiset ovat pukeutuneet s/m-hengen mukaisesti. Mitäpä poliisi ei tekisi saadakseen rikollisen kiinni tavalla tai toisella. Bileiden aikana näyttäisi siltä, että Maria kokee jonkinasteista viehtymystä naisiinkin.

"Täytyisi keskeyttää naukkailu vähäksi aikaa, että työnteosta tulisi edes jotain. Pahuksen Enkeli kiehtoi ja ärsytti. Miksi hän minulle flirttaili, eikö minusta paistanut työtehtävissä oleva ujo hetero jo matkojen päähän?" (133.)

Rikoksen ratkaiseminen ei ole kuitenkaan yksioikoinen tehtävä, sillä rikokseen näyttäisi liittyvän muitakin sivupolkuja.

Harmin paikka oli lukukokemuksena kohtalaisen hyvä, vaikka en voi tuoda rinnalle vertauskohteita, koska en ole juurikaan viime vuosina lukenut dekkareita. Juoni on rakennettu siten, ettei siitä heti selviä ratkaisevat vihjeet, vaikka paikoitellen teksti tuntui hieman ennalta arvattavalta ja kuluneelta. Ehkä dekkareissa on se oma ominaisuutensa: tietty kuluneisuus. Jatkossa voin ehkä lukea Lehtolaista lisääkin. Dekkarikirjallisuus ei kuitenkaan tunnu omalta genreltä. Mietin miksi. Ehkä rikoksia ja kaikenlaista pahaa on tässä maailmassa riittämiin, joten dekkareihin tarttuminen ei ole tuntunut kovin tarpeelliselta. Toisaalta pahuutta löytyy monista kirjoista, ei vain dekkarikirjallisuudesta. Pahuutta on, ja sitä on monenlaista.