Sanat ovat ansoja, lasinsirpaleita

Amos Oz: Älä kysy yöltä (Otava, 2010). Teos on käännetty englanninnoksesta Don't Call It Night 1994. Alkuperäinen teos on hepreankielinen. Suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen.

Israelilaisen Amos Ozin teos Älä kysy yöltä on kaunista ja surumielistäkin tekstiä. Jo ensisivut kuvailevat outoa maisemaa upealla tavalla. Lukija voi sijoittaa itsensä kesäyönä autiomaahan, joka on ”ikiaikainen, välinpitämätön, lasittunut. Ei elävä, ei kuollut.” (8). Ilmaisu on kuin hieno metafora romaanin pariskunnan välisestä suhteesta, joka tuntuu jumiutuneen pienessä Tel Kedarin kaupungissa Israelissa. Theo on lähes kuusikymppinen mies, jolla on oma arkkitehtitoimisto, ja Noa on häntä viisitoista vuotta nuorempi kirjallisuuden opettaja. Heidän etääntynyttä suhdettaan kuvataan liikuttavalla ja tarkalla tavalla teoksessa.

”Sen sijaan hiivin varpaisillani hänen makuuhuoneensa ovelle: Tässä minä olen, jos minut halutaan. Ellei, voin ainakin yrittää tavoittaa henkäyksen hänen levostaan, ehkä osa hänen ylimääräistä untaan imeytyy minuun. Sitten on vuorossa parveke ja haalistunut vanhanaikainen tuoli.” (18)

”Vähän keskiyön jälkeen minusta tuntui, että hänen kätensä kosketti ovenkahvaa, ja uupumuksessani olin jo sanomaisillani ”tule vain”, mutta silloin hän jo tassutteli varpaisillaan poispäin eteiskäytävää pitkin – meni ehkä parvekkeelle, valoa sytyttämättä. Hän viihtyy ulkona parvekkeella öisin. Tai ehkei tapahtunut mitään, ehkä askelet, kosketus oveen, hänen seinän lävitse tunkeutuva murheensa oli pelkkää sumua, koska olin jo unessa. ” (13)

Tel Kedarissa alkaa tapahtua, kun Noan oppilas löytyy kuolleena, luultavasti huumeisiin menehtyneenä. Poikaoppilaan isä haluaa perustaa kylään huumeklinikan poikansa muistoksi. Noasta tulee hankkeen vetäjä ehkä syyllisyydentunnostaan, itsenäisyydentarpeestaan tai että saisi elämäänsä eloa. Theo epäilee hanketta alun alkaen eivätkä kaupunkilaisetkaan lämpene ajatukselle. Älä kysy yöltä tuo pelottavan tutulla tavalla esille sen, mitä voi tapahtua, kun joku syrjäytyy eikä kukaan huomaa. Tätä tapahtuu myös meidän yhteiskunnassamme ja kouluissamme, tässä ajassa. Projekti etenee ontuen, kuten Theon ja Noan suhdekin. Projekti näyttäytyy teoksessa lähes näennäiseltä tapahtumalta, mutta teoksen pohjavire löytyy paljon syvemmistä asioista.

Vinkki:

Jos haluatte kuunnella musiikkia lukiessanne tätä kirjaa, suosittelen tätä: Carbon Based Lifeforms. Musiikin tunnelma on sellainen kuin olisit autiomaan laidalla, ehkä Tel Kedarin pikkukaupungissa.

http://www.youtube.com/watch?v=HJe7oT3J798

Hilpeä ukrainalainen sekametelisoppa

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (Sammakko, 2008). Alkukielinen teos A Short History of Tractors in Ukrainian, 2005. Suomentanut Vesa Suominen.

”Kaikkea teknologiaa, mikä on ihmislajille siunaukseksi, on käytettävä asianmukaisella tavalla ja kunnioituksella. Tämä ei pidä missään muussa tapauksessa niin hyvin paikkaansa kuin traktorin ollessa kyseessä.”

                                                              (Lewycka, 340)

Totisesti opin traktoreista, mutta sopivasti annosteltuna, sillä kirja ei kerro ainoastaan traktoreista. Traktorien lyhyt historia ukrainaksi kertoo tarinan Englannissa asuvasta Papasta ja hänen kahdesta tyttärestään Nadeždasta ja Verasta sekä tietysti tulevasta vaimosta Nataliasta. Natalia on luultavasti Ukrainan uhkearintaisin nainen, johon Pappa on ihastunut tyttäriensä kauhuksi. Tyttäret ovat hädissään, sillä Pappa tuhlaa kaikki rahansa ukrainattareen, jonka kanssa on menossa naimisiin. Siskosten välit ovat olleet viileät, mutta Papan tempauksen takia sisarusten on lyötävä viisaat päät yhteen.

”Niin kuin Romeo ja Julia saivat nahoissaan tuntea, avioliitossa ei ole koskaan kysymys vain kahdesta toisiinsa rakastuvasta ihmisestä, siinä on kysymys perheistä. Vera ja minä emme tahdo Valentinaa omaan perheeseemme.”           

                                                                (Lewycka, 75).

Kirja on hulvaton, räväkkä ja suorasanainen. Lewyckalla itselläänkin on ukrainalaiset juuret, joten ehkä hänellä on siksi kanttia kirjoittaa naisesta, joka ”tietysti” on ”Hutsu. Narttu. Halpa lutka.” (Lewycka, 92). Sillä Natalian ”--- Farkkukankainen minihame nousee korkealle hänen polviensa yläpuolelle; vaaleanpunainen hihaton toppi kiristyy uhkeiden rintojen ympärille, jotka pompahtelevat ylös ja alas hänen kävellessään. --- Tuollainen laaja hekumallinen alue kermaista, lovenhalkomaa lihaa. Täyteläinen lähes lihavuuteen asti,” (Lewycka, 92). Kliseinen mielikuva naisesta nousee mieleen, ja se lienee Lewyckan tarkoitus. Natalia ei kuitenkaan ole tahdoton ja heikko nainen. Natalia näyttää pompottelevan Pappaa, vaikka ei Pappakaan mikään helppo mies ole. Naiselta ei ainakaan puutu vahvaa luonnetta: ”Sinä insinööri. Miksi sinä ei korjaa auto? Paska insinööri, (Lewycka, 103).

Brittiläisen Marina Lewyckan teos Traktorien lyhyt historia ukrainaksi on teos, joka kuvaa henkilöiden kiristyneitä välejä ja traktorien sekä maailman historiallisia taustoja. Teos myös nostaa esille kysymyksen: Voiko vanha mies saada oikeutusta tunteilleen ja haluilleen? Onko vanhan miehen ihastuminen sallittua vai onko se tabu?

Lewyckasta kiinnostuneita suosittelen vierailemaan sivustolla: http://marinalewycka.com/.

Yritin lukea Salman Rushdien uutta kirjaa Luka ja Elämän uni (WSOY, 2011). Ei tullut mitään. Tämä kirja jäi kesken. Kieli on hienoa, mutta jotenkin liian itämaisen eksoottista ja runsasta, jotta minua kiinnostaisi lukea tämä fantasiakirja loppuun. No, joka tapauksessa olen lukenut yhden kirjan, josta tulee piakkoin postaus.

Kuva: Leinikki.

”Rakastansinuarakastansinuarakastansinuara-kastansinuabillythekid”

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY, 2011). Alkukielinen teos Ce que je sais de Vera Candida (2009). Suomennos Ville Keynäs.

Véronique Ovaldén (s. 1972) teos Mitä tiedän Vera Candidasta on tarina kolmesta saman suvun naisesta: Rosesta, Violetasta ja Verasta. Heidän elämäänsä kietoutuvat miehet Jeronimo ja Itxaga, toinen pahassa ja toinen hyvässä. Rose on Veran isoäiti, ja ”ennen kuin hänestä tuli paras lentokalanpyytäjä meren tällä laidalla hän oli ollut Vatapunan kaunein huora” (Ovaldé, 13). Hidasjärkiseksi luonnehdittu Violetta on taas Rosen tytär, joka ei kyennyt pitämään jalkojaan yhdessä. Violetta synnytti Veran, jonka jätti heitteille, joten isoäiti huolehti Verasta. Jeronimo näyttäytyy kirjassa leguaanikatseiselta paholaiselta, joka tekee kaikkensa saadakseen naisen kuin naisen. Itxaga on mies, joka rakastuu naisiin ainakin neljä kertaa päivässä. Kun Itxaga kohtaa Veran, hän tajuaa mitä on rakkaus.

Tarina sijoittuu selvästikin johonkin latinalais-amerikkalaiseen kuvitteelliseen ympäristöön, Vatapunaan, jossa kukoistaa räikeä machokulttuuri. Perheen naiset saavat tuntea nahoissaan miehisen kulttuurin ja naisen alempiarvoisuuden. Itxaga kuitenkin nostaa esille vääryydet, joita kaupungissa tapahtuu naisille esimerkiksi Lutkalinnassa, jossa Vera asuu. Se onkin alkusysäys Veran ja Itxagan oudolle ja lähes maagiselle ystävyydelle. He ovat kulttuurissaan erilaisia, ja tämän erilaisuuden he tunnistavat toisistaan.

”--- Loppujen lopuksi tapaamiset ovat yhteensattumien kasaumia joiden seurauksena kaksi henkilöä, jotka yrittävät vastustaa kohtalon oikkuja ja poiketa teiltä jotka vievät heitä toisiaan kohti, etenevät vääjäämättä kohti kohtalokasta törmäystä.” (Ovaldé, 120.)

Vera ei halua samanlaista elämää, jollaista Rose ja Violette ovat eläneet. Vaikka Veran elämän alku onkin jo traagisuuden sävyttämää, niin hän pyrkii rohkeasti elämässään eteenpäin.

Ovaldén kirjoittajan ääni on runsasta, eksoottista, mutta kuitenkin keveää. Aiheet, joita kirjassa käsitellään eivät kuitenkaan ole keveitä. Ovaldéa ei ole käännetty aiemmin suomen kielelle. Kirjailija nauttii suosiosta erityisesti Ranskassa, ja hänen teoksiaan on käännetty jo useille kielille.

Nälän kauneudesta

Anteeksi. Korjaan: Nälän kauheudesta. 

Herta Müller: Hengityskeinu (Otava, 2010). Alkuperäinen teos Atemschaukel (2009). Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Todellisesta nälästä minulla, lukijalla, ei ole koskaan ollut tietoakaan. Herta Müllerin teos Hengityskeinu on kertomus nuoresta miehestä, Leo Aubergista, joka joutuu neuvostoliittolaisten pakkotyöleirille.

”Nälkä on aina.

Koska se on olemassa, se tulee milloin se haluaa ja miten se haluaa.

Kausaalinen prinsiippi on nälkäenkelin huono työkalu.

Kun se tulee, se tulee voimalla.

Asia on aivan selkeä:

1 lapiollinen = 1 gramma leipää.”

                                                             (Müller, 80)

Müller on tarttunut arkaan ja vaiettuun aiheeseen – Romanian saksalaisten vähemmistöön liittyneeseen vainoon. Romania oli Saksan liittolainen toisen maailmansodan aikana. Sen vuoksi kymmeniätuhansia Romanian saksalaisia vietiin Neuvostoliiton vankileireille. Teos pohjautuu Müllerin henkilökohtaisesti tuntemaansa kirjailija Oskar Pastiorin omiin nuoruudenaikaisiin kokemuksiin. Pastior kuitenkin kuoli ennen kuin kirja valmistui, joten Müller joutui viemään kirjaprojektin yksin loppuun.

Sanat ja tavarat ovat romaanissa korostuneessa asemassa. ”MINÄ TIEDÄN ETTÄ SINÄ PALAAT TAKAISIN” (Müller, 12). Tätä isoäitinsä lausetta Leo kantoi sisällään vuosien ajan työleirillä. Leolla oli omat syynsä – häpeä ja paljastumisen pelko – lähteä pois kotoaan. Jo teoksen ensi sivuilla Leo kulkee puistossa ja tapaa KUHANKEITTÄJÄN, LOKIN, HELMEN ja monia muita, jotka ovat Leon kaltaisia. Nuorukainen lähtee leirille melko huolettomalla mielellä. Kunhan hän vain pääsisi jonnekin muualle, sillä ”Minä halusin paikkaan, jossa minä olisin vieras”(Müller, 6). Todellisuus on mustempaa kuin hiili, jota hän joutuu lapioimaan SYDÄNLAPIOLLA, sillä: 1 lapiollinen = 1 gramma leipää. Infernaalista matematiikkaa.

Hengityskeinusta ei puutu yksityiskohtien kuvauksia. Lukija tulee tietämään tarkoin millainen on tarhamaltsa, nälkäenkeli, sydänlapio tai fufaika. Lukija tulee tuntemaan nälän nahoissaan. Kieli on runollista, ja sanat painavat paljon enemmän kuin kuonaharkot. Sanoista tulee Leon pelastusrengas nälkää vastaan taistellessaan.

Müller kuvaa selviytymiskeinoja tilanteessa, jossa ihminen joutuu elämään äärimmäisissä olosuhteissa. Hän myös kuvaa nälän kauneutta ja kauheutta. Voiko nälkä olla kaunista? Voi, sillä kauniimpaa kuvausta nälästä saa hakea. Lisäksi Müller kuvaa toiseutta. Moninkertaista toiseutta ja ulkopuolisuutta. Toiseus ei katoa edes pakkotyöleirillä, sillä PIANO on aina PIANO leiriltä vapautumisen jälkeenkin.

Hengityskeinu on teos, jonka tiheä kieli väsyttää, mutta on silti puoleensa vetävää. Jyhkeiden kappaleiden välissä vilahtaa pienempiä lukuja, ja ne ovat kuin keitaita, joissa hengähtää.

Herta Müller on vuoden 2009 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja. Hän on palkintonsa ansainnut. Müller kirjoittaa vakavista aiheista, useimmiten synkällä tyylillä. Kirjailijan synnyinmaa on Romania, jossa hän kuului vähemmistöön - Banaatin svaabeihin – Romanian saksalaisiin. Hän kuitenkin joutui vaikeuksiin muun muassa turvallisuuspoliisin kanssa, joten Müller muutti Saksaan, jossa hän edelleen asuu.