perjantai 22. heinäkuuta 2011

Sellainen nainen





Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina (Otava, 2010). Alkukielinen teos Rape: A Love Story (2003). Suomennos Kaijamari Sivill.


                                                                          
Pitihän se arvata. Itsehän se sitä kerjäsi. Kaikkihan sen tietävät, mikä hän oli.
                                                                                          (Oates, 24)

Oatesin teos Kosto: Rakkaustarina tyrmistyttää ja kietoo lukijan pauloihinsa. Oatesin realistinen, välillä jopa brutaalinen tapa kuvata henkilöitä ja tapahtumia on psykologisesti terävää ja hyytävää. Kirja kertoo leskeksi jääneestä yksinhuoltajaäidistä Martine ”Teena” Maquiresta ja hänen 12-vuotiaasta tyttärestään Bethelistä. Äiti ja tytär joutuvat eräänä iltana keskelle helvetin kauhuja yhteisellä kotimatkallaan: joukko tuttuja nuoria miehiä raiskaa ja pahoinpitelee Teenan hänen tyttärensä todistaessa tapahtumaa.

Yhteisön keskuudessa raiskausta pidetään lähes oikeutettuna, sillä Teena nähtiin kaupungissa ”sellaisena naisena”, joka pukeutui provosoivasti ja siten härnäsi miehiä. Teena raiskattiin fyysisesti, mutta hänet raiskattiin myös henkisesti yhä uudelleen kaduilla, oikeussalissa, kaikkialla. Harvassa ovat hänen puolustajansa. Puolustaja löytyykin yllättävältä taholta, poliisista, John Droomorista, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Raiskaus muuttaa kaikkien elämän, se liittyy moneen sivulliseen eri tavoin. Erityisen koskettavana tuntuu Bethelin lapsuuden päättyminen, jolloin ajankaaresta puhutaan ”ennen” ja ”jälkeen”. Lieneekö nimi enne, mutta Bethel on raamatullinen nimi, joka tulee heprean sanasta 'betel' (”Jumalan huone”). Bethel kääntyi Jumalan puoleen hädässään. Ja kuin Kristus hän kantoi kärsimyksensä yksin.

Kirjassa on kiinnostava kertojan näkökulma - ekstradiegeettinen kertoja kertoo tarinaa sinä-muodossa silloin, kun kerrotaan Bethel-tytöstä. Ne päästävät sinut irti, antavat juosta muutaman metrin ja ottavat taas kiinni (Oates, 33). Kertoja ei osallistu kertomuksen tapahtumiin, vaan on kertomuksen yläpuolella. Tämä kerrontamuoto tuo tytön kokemusmaailman todella lähelle lukijaa, se tulee iholle kuin avuttomuus. Kertomuksen punaisena lankana on juuri tytön kohtalon traagisuus (vähättelemättä äidin kohtaloa): hän joutui kantamaan kaiken sisällään, yksin. "B. M. IMEE KYRPÄÄ. VITUN B. M." (Oates, 132).

Teos on rakennettu taidokkaasti – takautumia ja ennakointia. Toisaalta ennakointia olisi voinut olla joissain tapauksissa vähemmän, kuten tässä viimeisessä lauseessa: "Se oli John Dromoorin ensimmäinen tappo Niagara Fallsin poliisissa. Se ei jäänyt viimeiseksi." (Oates, 17). Monet luvut ovat lyhyitä, mutta se riittää. Enempään ei ole tarvetta. Daily Telegraph kuvasi teosta kirjan takakannessa: ”Hämmentävä ja hätkähdyttävä... Jokainen luku on kuin räjähdys.”

Teoksen alkuperäisestä otsikosta on tehty lievempi versio suomennoksessa, sillä alkuperäisteoksessa otsikkona on Rape: A Love Story, suom. Raiskaus: Rakkaustarina. Olisiko tämä otsikko ollut liikaa Suomen kirjamarkkinoilla? Ainakaan Oatesia ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Otsikko vihjaa vastavoimista lukijalle, joka herättää kysymyksen: Miten rakkaus liittyy raiskaamiseen tässä kertomuksessa? Voiko rakkautta olla olemassa julmuuden keskellä? Millaista se rakkaus on? Vastauksen saa näihin kysymyksiin.

Oatesin teos haastaa lukijansa pohtimaan oikeuskäytäntöjä oikeussalista oman käden oikeuteen. Se haastaa myös pohtimaan naiseutta, naisen oikeuksia ja sitä, kuinka tietyllä tavalla pukeutuvaa naista voidaan pitää syyllisenä ja yllyttäjänä raiskatuksi tulemiseensa. Useimmiten raiskauksen uhri valikoituu sattumanvaraisesti, ei niinkään pukeutumisen takia. "Tiukat seksikkäät vaatteet, jotka myötäilivät rintoja ja takamusta, mitä se oikein odotti?" (Oates, 9).Teena valitsi väärän reitin. Väärä aika, väärä paikka. Uhriksi olisi joutunut kuka tahansa nainen, joka olisi heinäkuun neljännen päivän yönä kävellyt tuota reittiä pitkin. ”Miten elämästä päätetään. Miten elämä päätetään. Hyvää tuuria, huonoa tuuria. Pelkkää tuuria.” (Oates, 21).

Joyce Carol Oatesin tyyli puree, ja suistaa lintukotolaiset raiteiltaan. Aihe on ikuinen, vaan tapa käsitellä asiaa kirjoittamisen keinoin muuttuu. Oatesia on suomennettu verraten vähän, vaikka hän on erittäin produktiivinen kirjoittaja. Suomennoksia soisi olevan enemmän tulevaisuudessa. Oates on mestari.


4 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen arvostelu! Kirja on minulla lainassa ja odotan innolla, millainen on tämä kovasti puhuttanut teos lukukokemuksena:)

    VastaaPoista
  2. Kerrohan sitten kolahtiko! Synkkä se on. :/

    VastaaPoista
  3. Minulle Oates on vielä tuntematon, mutta hyllyssä odottaa kovasti kehuttu Haudankaivajan tytär. Saa nähdä, ennätänkö vielä kesälomalla lukea. Mielenkiintoiselta vaikuttaa tämä Kostokin.

    VastaaPoista
  4. Suosittelen Oatesia lämpimästi, Joana. Olen lukenut vuosia sitten erään toisen hänen teoksensa nimeltään Tavallinen rakkaus. Kirjassa on monta kertomusta. Muistaakseni jo silloin ihastuin Oatesin tyyliin.

    VastaaPoista