Kanadalaiskirjailija Alice Munro oli minulle tuntematon kirjailija. Nimen toki tiesin, mutta hänen tuotantoaan en ole lukenut aiemmin. Täytyy sanoa, että hänen teoksensa tempaisi mukaan alkusivuilta alkaen, ja niin pitää ollakin: kiinnostavalla alulla koukutetaan lukija. Viha, ystävyys ja rakkaus on yhdeksän kertomuksen kokoelma: Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät, Ponttonisilta, Perintökalusto, Lohtu, Nokkoset, Pilari ja palkki, Se mitä muistetaan, Queenie ja Karhu tuli vuoren takaa. Munro kertoo asioista, joita ihan tavalliselle ihmiselle voi tapahtua. Pienikin sattumus voi sysätä liikkeelle laajemman tapahtumien ketjun. Tarinoissa muun muassa nuoret tytöt kirjoittelevat kirjeitä toisen henkilön puolesta, nainen kohtaa ensirakkautensa pitkän ajan kuluttua, mies saa mustasukkaisuuskohtauksen kadonneesta kakusta ja naistenmies joutuu katsomaan peiliin.
Pidin Munron kirjoitustyylistä, vaikka yleensä en jaksa lukea kovin kuvailevaa tekstiä, mutta tämä oli poikkeus. Munro saa luotua kielen avulla tunnelmia ja mielikuvia, ilman hienostelevia kikkailuja. Kirjan takakannessa todetaankin kertomusten tuntuvan kotoisilta. John Updike peräti vertaa Munroa venäläisiin mestareihin - Tolstoihin ja Tsehoviin.
Pieni näyte Munron tyylistä:
"Mutta kaiken huippu oli se, että sitten Queenie löysi kakun. Hän löysi sen keittiöpyyhkeeseen ja vahapaperiin kiedottuna aivan niin kuin oli muistellutkin. Hän oli laittanut sen ostoskassiin ja ripustanut kuistin seinässä olevaan koukkuun. Niin tietysti. --- Hän löysi kakun ja heitti sen pois. Eikä koskaan kertonut Stanille. "Minä heitin sen pois", hän sanoi. "Se oli aivan kunnossa ja täynnä kalliita hedelmiä ja muuta hyvää, mutta minä en halunnut ottaa asiaa uudelleen esiin. Minä heitin sen pois." (Munro 2002: 323.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti