maanantai 11. maaliskuuta 2013

Kuolleen miehen muistelmat

Paul Auster: Illuusioiden kirja (Tammi, 2002). Alkuperäinen teos The Book of Illusions (2002). Suom. Erkki Jukarainen. 360 s.

Hetki sitten laskin käsistäni kirjan. Aamupäiväni kului kirjan lukemiseen. Luin sitä heti herättyäni, aamupalapöydässä ja myöhemmin sohvalla auringon kuumentaessa reittäni ikkunan lävitse. Tietysti edellisenä iltana luin ennen nukkumaanmenoa. Millään muulla ei ollut mitään merkitystä kuin Illuusioiden kirjan lukemisella.

Austerin teos on loistava. Käsittämätön romaani. Romaanissa on upea rakenne. Kieli on parasta mahdollista, se vei minut mennessään. Ja se tarina. Luin sitä haltioituneena. Auster on onnistunut tekemään juonesta ja henkilöistä kiehtovan kokonaisuuden. Sattumat seuraavat toinen toistaan, jotka muuttavat monen ihmisen elämän suunnan. Erikoista tarinassa on se, että samantyyppisiä tapahtumia tapahtuu ihmisille eri aikakausina. Tästä muodostuukin kirjan hypnoottinen vaikutus, kaikki kietoutuu jollain tavalla toisiinsa.

Illuusioiden kirjan kertojanääni on professori David Zimmerin, joka menettää perheensä lento-onnettomuudessa. Hänen elämänsä suistuu täysin raiteiltaan. Hän selviytyy kuitenkin takaisin elävien kirjoihin katsomalla Hector Mannin, mykkäfilmien ohjaajan, hupailua ja kirjoittaa tästä kirjan.

Kummallisten tapahtumien vuoksi David matkustaa New Mexicon lähistölle autiomaahan, jossa hän tapaa ihailemansa ohjaaja Mannin, joka aikoinaan katosi kuin tuhka tuuleen eikä kukaan häntä koskaan löytänyt etsinnöistä huolimatta.
"Hän katosi. Hän jätti taakseen kaiken paitsi päällään olleet vaatteet ja lompakossa olleen käteisen rahan, ja kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän istui jo Seattlen-junassa matkalla kohti pohjoista." (Auster 2002, 162.)
David rakastuu Alma Grundiin, joka oli tullut hakemaan hänet autiomaahan Mannin pyynnöstä. Tosin tarvittiin hieman järeämpiä taivuttelukeinoja, jotta David olisi lähtenyt tuolle oudolle matkalle. Lukijana olin iloinen, että David löysi kiehtovan naisen vaimonsa traagisen menetyksen jälkeen. Tosin lopussa ei käy ihan kuin ajattelin.
"Te kirjoititte loistava kirjan, herra Zimmer. Teillä on oikeus tietää totuus, ja minä tarvitsen apuanne. Ellette kuuntele minua loppuun saakka, tapahtuu hirvittäviä asioita. Kuunnelkaa minua edes viisi minuuttia. En pyydä enempää." (Auster 2002, 107-108.) 
Matkalla määränpäähän Alma kertoo mielettömän tarinan Mannista Davidille. Hector Mannilla oli ollut hurja elämä, tosin hän ajoi siihen itsensä voimakkaiden syyllisyydentuntojensa vuoksi. Sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi itserankaisumenetelmäksi.
" Hänen tarkoituksenaan, Alma kertoi, oli rimpuilla itse asettamiensa ankarien rajoitustensa alla, tehdä elämästään mahdollisimman epämukava. --- Hänen katumuksensa oli alituisen muutoksen tilassa ja rangaistukset, joita hän itselleen langetti, muuttuivat sen mukaan mitä hän piti kulloinkin suurena puutteenaan." (Auster 2002, 167-168.)
Hector Mann tiesi Davidin kirjoittaneen hänestä kirjan niiden niukkojen tietojen perusteella mitä oli saatavissa. Siksi hän halusi Davidin tulevan luokseen, sillä hän teki kuolemaa. Alma oli tehnyt elämäkerrallista kirjaa elokuva-ohjaajasta. Sitten tuleekin hetki, jolloin Mann kuolee ja peruuttamattomia asioita alkaa tapahtua tuossa kummallisessa asuinpaikassa, jonne oli rakennettu pieni elokuvastudio lisukkeineen Mannia varten. Mann teki elokuvia, mutta kukaan ei saanut niitä koskaan katsoa. 

Olen erittäin otettu tästä romaanista, sillä siinä oli jotain elokuvallista, häivähdys Hollywoodin-aikakaudesta, jollaista ei enää ole.  Auster on Munron ohella uusia suosikkejani. Lisää Austeria!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti