Harmin paikka

Out of the ash
I rise with my red hair
And I eat men like air
- Sylvia Plath -


Leena Lehtolainen: Harmin paikka ( Tammi, 2011, 11. p.)

Luettavana oli pehmeäkantinen Leena Lehtolaisen Harmin paikka. Tunnustan, että en ole aiemmin lukenut Lehtolaista. Onkohan noloa? Lehtolaisen dekkari kuuluu Maria Kallio -sarjaan. Harmin paikka on julkaistu alunperin vuonna 1994 kovakantisena laitoksena.

Muun muassa Pirkka-lehti kehui Maria Kallio -persoonaa itsetuntoiseksi ja jämäkäksi naissankariksi. Pohdin Kallion luonnekuvaa itsekin. Maria vaikuttaa kyllä tehokkaalta pakkaukselta, mutta hänellä on heikot kohtansa. Maria on voimakastahtoinen, joten hänen silmilleen ei hypitä, vaikka Pertti "Pertsa" Ström räyhäsi hänelle vähemmän kunnioittavasti: 

"Älä saatana sinä neiti Maria, neitsyeksi sua on kai turha puhutella, tule neuvomaan mulle miten tätä työtä tehdään. Samat poliisikoulut minä olen käynyt kuin sinäkin perkele!---" (86.)

Harmin paikka -dekkarissa Maria Kallio sotkeutuu vähän tahtomattaankin ratkaisemaan erästä rikosta, jossa rikoksen uhri, tuttava Armi Mäenpää, löytyy kuristettuna. Syyllistä etsitään kuumeisesti, mutta syyllinen ei ole Marian mielestä se, jota rikoksesta syytetään. Pertti Strömillä on vahva epäilys seksuaalimurhasta, mutta Maria ei ole tästä vakuuttunut. Maria löytää tiensä rankkoihin bileisiin, jossa ihmiset ovat pukeutuneet s/m-hengen mukaisesti. Mitäpä poliisi ei tekisi saadakseen rikollisen kiinni tavalla tai toisella. Bileiden aikana näyttäisi siltä, että Maria kokee jonkinasteista viehtymystä naisiinkin.

"Täytyisi keskeyttää naukkailu vähäksi aikaa, että työnteosta tulisi edes jotain. Pahuksen Enkeli kiehtoi ja ärsytti. Miksi hän minulle flirttaili, eikö minusta paistanut työtehtävissä oleva ujo hetero jo matkojen päähän?" (133.)

Rikoksen ratkaiseminen ei ole kuitenkaan yksioikoinen tehtävä, sillä rikokseen näyttäisi liittyvän muitakin sivupolkuja.

Harmin paikka oli lukukokemuksena kohtalaisen hyvä, vaikka en voi tuoda rinnalle vertauskohteita, koska en ole juurikaan viime vuosina lukenut dekkareita. Juoni on rakennettu siten, ettei siitä heti selviä ratkaisevat vihjeet, vaikka paikoitellen teksti tuntui hieman ennalta arvattavalta ja kuluneelta. Ehkä dekkareissa on se oma ominaisuutensa: tietty kuluneisuus. Jatkossa voin ehkä lukea Lehtolaista lisääkin. Dekkarikirjallisuus ei kuitenkaan tunnu omalta genreltä. Mietin miksi. Ehkä rikoksia ja kaikenlaista pahaa on tässä maailmassa riittämiin, joten dekkareihin tarttuminen ei ole tuntunut kovin tarpeelliselta. Toisaalta pahuutta löytyy monista kirjoista, ei vain dekkarikirjallisuudesta. Pahuutta on, ja sitä on monenlaista.

Hei! On kesä kauneimmillaan. Olen ollut täältä kauan poissa. Lukenut olen, mutta kirjoittaminen blogiini on jäänyt. Syitä on monia, joista työ- ja opiskelusyyt ovat päällimäisiä.

Varmaan jonkin verran on lukijoitakin tipahtanut pois kyydistä. Aion kuitenkin taas jatkaa lukemista ja kirjoittamista blogiini.

Juuri nyt ei ole meneillään mitään kirjaa. Jokin aika sitten aloitin lukemaan Imbi Pajun Torjutut muistot -teosta, mutta jotenkin se ei sopinut kesään. Keskeytin. Luen sen joskus, ehkä hieman synkempänä vuodenaikana. Eikö kesään yleensä kuulu dekkarit tai jokin hömppäkirjallisuus? Kukin tulkitkoon miten haluaa hömppäkirjallisuuden. :) Taidan ottaa dekkarin nyt käsiini. Seuraavana luen jonkin hömpähkön kirjan. Aloitan siis Leena Lehtolaisen Harmin paikka -dekkarilla.

Leinikki

Minut on enkelten aika jo ohittanut

Mohamed Choukri: Paljas leipä (Like, 1998). Alkuperäinen teos Al Khubz al hafi, 1973. Suomennos Marko Juntunen.

”Veljeni itkee. Hän kouristelee tuskasta. Hän, minua nuorempi, itkee leipää. Itken hänen kanssaan. Näen isän menevän veljeni luo. Se peto menee hänen luo. Hullunkiilto silmissään.” (Choukri, 15)

Marokkolaisen kirjailijan Mohamed Choukrin (1935–2003) teos iskee suoraan palleaan. Kustannusyhtiö Like osaa valita julkaistavakseen puhuttelevia ja rohkeita teoksia. Paljas leipä on kirjailijan omakohtainen kertomus äärimmäisestä köyhyydestä, kuoleman alituisesta läsnäolosta, nälästä, ja kurjuus kulkee aina varjonkin mukana.

Choukri eli rankan lapsuuden ja nuoruutensa vaikeissa olosuhteissa bordelleista vankiloihin. Kotiolosuhteetkin olivat järkyttävät, nuori Mohamed vihasi syvästi isäänsä. Paljas leipä ei ole kovin lohdullinen teos, mutta kuitenkin jollain tasolla koskettava. Nuoren pojan heräävä seksuaalisuus purkautuu monin eri tavoin, konkreettisestikin. Kaikkialla on likaa, saastaa, täitä, kif-sätkiä, ma´junia, nuorista pojista pitäviä vanhoja miehiä, huoria ja naimista. Kuin Sodoman ja Gomorran päiviä. ”Mitä hittoa teen tässä autossa tuon rietastelevan vanhuksen kanssa. Katkeroidun jos jatkan tällä tavalla.” (111). Lukijana aloin jo miettiä, että onko tästä helvetistä lainkaan ulospääsyä. Toisaalta mielen turtumus alkoi saada jalansijaa, kun monia yhdyntöjä kuvailtiin. Niitä oli teoksessa jokunen. Kun Choukri oppii parikymppisenä lukemaan ja kirjoittamaan arabiaksi, niin silloin hän kirjoittaa yksin tein kirjan. Luku- ja kirjoitustaito ovatkin Choukrin pelastus parempaan elämään. Tässä on yksi selviytymistarina lisää.

Suosittelen kirjaa luettavaksi niille, jotka eivät hätkähdä suorasukaisesta kertomakirjallisuudesta. Teos avasi hämmästyttävän kuvauksen Marokosta ja sen kurjassa tilassa olevasta yhteiskunnasta. Paljas leipä on käännetty useammalle kielelle. Arabiankielistä laitosta ei julkaistu ihan heti, sillä teos aiheutti skandaalin ja nostatti kiihkomielisten muslimien raivon. Arabiankielinen teos julkaistiin vasta vuosikymmenien jälkeen.

Ota minut viimeistä sanaa myöten

Tomi Kontio: Ilman nimeä olisit valoa (Teos, 2011)

Palkitun runoilijan Tomi Kontion runoteos Ilman nimeä olisit valoa on herkkävireinen ja sanoilla leikittelevä. Kontiolla on asiaa – rakkaudesta. 

 

Teos kuvaa parisuhdetta, sen valoisuutta ja eri sävyjä, mutta myös hiljaista olemista, jolloin ei ole sanoja. Toisen mykkyys voi myös satuttaa. Sellaisina hetkinä voi nähdä lähelle, kauas. Rakkaus on toivetta, lähentymistä ja etääntymistä, rakkaus on toisen huomioimista ja näkemistä. Kontio kirjoittaa seuraavassa runossaan kauniisti naisesta, jota raskaus on muuttanut, mutta siitäkin huolimatta rakkaus pysyy. Rakkaus ei perustu toden totta ulkoiseen, vaan sisäiseen:

                                                         ”Rintasi ovat tyhjät, lapaluitasi

                                                         ei edes kielikuva muuta siiviksi.

                                                         Miksi etsisi sitä mitä ei koskaan löydä,

                                                        kun voi etsiä sitä, minkä on jo löytänyt.”

                                                                                                         (Kontio, 58)

Paikoin teoksen kaikki aforistiset runot eivät aivan sytytä. Joissain runoissa on hieman kliseemäisyyttäkin: ”Elä elämää niin kuin eläisit elämää.” Hienoa ja kiinnostavaa tyylittelyä löytyy teoksen kolmannesta luvusta, jossa on kerroksellisia ja fragmentoituja runoja – yksi runo sisältääkin useampia runoja.

Ilman nimeä olet valoa on hieno ja lukukokemuksena helposti lähestyttävä runoteos.

-------------------------------------------------------------------------------------------

Kontion runoteos herätti minussa halun kokeilla itsekin fragmentoitua runoutta. Tämä on myös ihanteellinen kirjoitusharjoitus luovaan kirjoittamiseen tai vaikkapa koulun kirjallisuuden tunneille. Kirjoitusharjoitukseni tulos (se oli hauska harjoitus!):

Valo joka vie pimeyden sydämen

siivilöityi silmiimme, jotta kerran muistaisimme katseemme sinä

syksynaurinkoisena pilviheijastumien päivänä, jolloin surumme lensi

tuuleen ja vieraisiin saariin. Muistamme kerran sen

jota suutelimme.

-Leinikki-

Kitkeminen on meditatiivista

Sanni Seppo: Palsta (Maahenki, 2010).

Palsta on kirja, joka sopii hyvin palstaviljelijöille tai sellaisesta haaveilevalle tai lukijalle, joka rakastaa puutarhakirjoja. Palsta kertoo niistä ihmisistä, jotka ovat hurahtaneet kasvattamaan omat porkkanansa, papunsa, salaattinsa ja värikkäät kukkasensa yhteisellä palstaviljelmäalueella. Viljelypalstoja voi vuokrata useimmissa kaupungeissa, ja osassa puutarha-alueilla on myös pieniä herttaisia mökkejä. Tämä kirja kertoo kuitenkin mökittömien palstaviljelijöiden elämästä kauniisti ja kaunistelemattomasti. Jokaisella kirjan henkilöllä on omat syynsä möyriä mullassa.

" ILPO

Vaimo halusi palstaa, mutta kun palsta tuli, vaimo lähti. Tämä jäi sitten minulle, tulen tänne maalaamaan. Yhdistyksestä tuli kirje. Minä luin että kiitettävä, mutta siinä lukikin kitkettävä. Jonkin mielestä tämä on putkinotko, mutta minulle tämä on kartano. Joku ottaa haudanvakavasti, mutta minä otan samppanjaa." (92)

Teoksen kuvaajana on Sanni Seppo, joka on onnistunut tuomaan esille kiinnostavia kuvakulmia ja ihmisiä, myös unohtamatta monikulttuurisuutta. Palstalla viljelevät sulassa sovussa niin suomalaiset kuin muista maista Suomeen muuttaneet. ”Olen asunut kahdessakymmenessäkahdessa maassa pakolaisena ja vasta viime vuonna sain kansalaisuuden. Olen nyt suomalainen, palestiinalaisilla ei ole maata eikä kansalaisuutta.” (153) 

Palsta esittelee monenlaisia elämäntarinoita. Pala maata voi auttaa ihmistä monissa elämän tilanteissa, vaikeissakin. ”En kyennyt edes puhumaan, otin vain pyöräni ja ajoin palstalle. Istuin tillinvarsien suojassa ja itkin. Vauvan lelut lojuivat herukkapensaan juurella. Rakastan toista, sanoi mieheni, lähden nyt. ” (141) Tai kuten nuori Daisy kertoo: ”En päässyt ammattikouluun, en saanut kesätöitä, en mitään. Seitsemäntoistavuotiaana neito on kauneimmillaan, mutta yhteiskunnalle täysin tarpeeton.” (155)

Kirja on minulle tärkeä, sillä saimme sen naapureiltamme tupaantuliaislahjaksi muutettuamme puiseen Selvaag-taloomme. Meillä myös on oma palsta, ilman miniatyyrimökkiä.

Kuvat teoksesta Palsta (Sanni Seppo).