Tyyntä ennen myrskyä

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi, 2002). Alkuperäinen teos Hateship, Friendship, Courtship, Loveship and Marriage (2001). Suom. Kristiina Rikman. 398 s.

Kanadalaiskirjailija Alice Munro oli minulle tuntematon kirjailija. Nimen toki tiesin, mutta hänen tuotantoaan en ole lukenut aiemmin. Täytyy sanoa, että hänen teoksensa tempaisi mukaan alkusivuilta alkaen, ja niin pitää ollakin: kiinnostavalla alulla koukutetaan lukija.

Viha, ystävyys ja rakkaus on yhdeksän kertomuksen kokoelma: Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät, Ponttonisilta, Perintökalusto, Lohtu, Nokkoset, Pilari ja palkki, Se mitä muistetaan, Queenie ja Karhu tuli vuoren takaa. Munro kertoo asioista, joita ihan tavalliselle ihmiselle voi tapahtua. Pienikin sattumus voi sysätä liikkeelle laajemman tapahtumien ketjun. Tarinoissa muun muassa nuoret tytöt kirjoittelevat kirjeitä toisen henkilön puolesta, nainen kohtaa ensirakkautensa pitkän ajan kuluttua, mies saa mustasukkaisuuskohtauksen kadonneesta kakusta ja naistenmies joutuu katsomaan peiliin.

Pidin Munron kirjoitustyylistä, vaikka yleensä en jaksa lukea kovin kuvailevaa tekstiä, mutta tämä oli poikkeus. Munro saa luotua kielen avulla tunnelmia ja mielikuvia, ilman hienostelevia kikkailuja. Kirjan takakannessa todetaankin kertomusten tuntuvan kotoisilta. John Updike peräti vertaa Munroa venäläisiin mestareihin - Tolstoihin ja Tsehoviin.

Pieni näyte Munron tyylistä:

"Mutta kaiken huippu oli se, että sitten Queenie löysi kakun. Hän löysi sen keittiöpyyhkeeseen ja vahapaperiin kiedottuna aivan niin kuin oli muistellutkin. Hän oli laittanut sen ostoskassiin ja ripustanut kuistin seinässä olevaan koukkuun. Niin tietysti. --- Hän löysi kakun ja heitti sen pois. Eikä koskaan kertonut Stanille. "Minä heitin sen pois", hän sanoi. "Se oli aivan kunnossa ja täynnä kalliita hedelmiä ja muuta hyvää, mutta minä en halunnut ottaa asiaa uudelleen esiin. Minä heitin sen pois." (Munro 2002: 323.)

Hän ei ollut kenenkään

Saska Saarikoski: Sanojen alamainen (Otava, 2012).

Pentti Saarikoski. Yksi minun suosikkirunoilijoistani. Hänen poikansa Saska Saarikoski toimitti kirjan Sanojen alamainen ehkä siksi, että oppisi tuntemaan isänsä. Kooltaan pieni, mutta tunteiltaan suuri kirja. Kirjan tekemisen idea lähti siitä, että Saska Saarikoski halusi etsiä kirjoista osuvia lauseita ja ajatelmia, joista hän kokoaisi kirjan suhteestaan isäänsä.

Pentin poika luki Saarikosken kirjoja, päiväkirjoja ja kirjeitä saadakseen ehjemmän kuvan isästään, joka ei onnistunut isäroolissaan. Lapset eivät juurikaan olleet hänen elämänsä parhainta antia, sillä hän pysytteli etäisenä lapsilleen. Rehellinen poika ainakin on: isä oli omaa napaansa kaiveleva alkoholisoitunut nero. Pentti oli filosofinen ihminen, hänen ajatuksensa kehä kiersi niin kristinuskossa kuin kommunismissa.

"Länsimaiden uusi uskonto tulee olemaan luonnon palvonta. Kirkoista tehdään kasvihuoneita, joissa kaupungin ihmiset käyvät hengittämässä raitista ilmaa." Suomentajan päiväkirjat, 1970.

Vaikka Pentti olikin kommunisti poliittiselta aatteeltaan, hän myöhemmin hieman oikoi kommunistisia puheitaan. Hän kiinnostui kommunismista 1960-luvun alussa, mutta kun hän sai Suomen Kommunistipuolueen uuden jäsenkirjan vuonna 1972, kirjoitti hän päiväkirjaansa, ettei tiedä onko hän "kommunisti vai "lintu". Vuonna 1981 hän jo tuomitsi Neuvostoliiton jyrkemmin:

"Lenin luotti koneisiin. Ihmisiä hän kohteli yhtä töykeästi kuin shakkinappuloita, syötti  viholliselle voittaakseen pelin, ja hän voitti, mutta sitten kun hän hävisi, hänen häviönsä oli suuri. Vasta nyt me alamme aavistaa miten suuri se oli." Euroopan reuna, 1983.

Saska Saarikoski onnistuu mielestäni kiinnostavalla tavalla käsittelemään suhdettaan isäänsä. Hän tekee läpileikkauksen Pentin elämään tietoisena siitä, ettei hän siihen elämään kuulunut. Hän oli kaikkien muiden enemmän tai vähemmän, mutta ei lapsiensa isä.

Olisin viihtynyt Saarikosken kanssa jossain hämyisessä kapakassa kaljalla. Hän tosin ei ehkä minun seurassani, sillä olen keskitasoa, en mitenkään kiinnostava tarinan kertoja.

"Kaiken lukemisen jälkeenkään en ole aivan varma, kuinka paljon Pentin sanomisiin kannattaa luottaa." (Saska Saarikoski 2012: 199.)

Jäätävää

Sain luettua flunssan kourissa loppuun Ulla-Lena Lundbergin Jään, vuoden 2012 Finlandia-palkitun teoksen. Kirja kertoo saaristolaiselämästä, jossain Kökarin suunnalla. Saaristoon, Luodoille, saapuu uusi, toimelias pappisperhe. Pappi Petter Kummel onnistuu voittamaan luottamuksen saarelaisiin, ja pastorskaa arvostetaan vieraanvaraisuudestaan ja työteliäisyydestään. 

Pitkään kirjassa kuvaillaan saaristolaisten sotienjälkeistä elämää, vaikka se onkin kiinnostavaa, niin välillä tuli hetkiä, jolloin teki mieli hieman harppoa. Saaristolaiselämän kuvaus on tarkkaa, tunnelmallista ja todentuntuista. Elämää kuvailtiin paikoin raskaaksi, varsinkin talvisin oli saaristolaisilla ankarat olosuhteet. Puolivälin jälkeen kirjassa alkaa tapahtua, ja kiinnostavana punaisena lankana oli Posti-Antonin salaperäiset näyt ja ajatukset, jotka olivat välillä hyytäviä.

 "--- Tilanne on kuitenkin toinen, kun hän on määräyksen saanut pappi ja tulee tänne asumaan vaimon ja lapsen kanssa. Ensivaikutelma on hyvä. Mutta kun hän aikoo astua maihin, vene liukuu laiturista aivan kuin meri tahtoisi ottaa hänet takaisin, ja salmen läpi käy kylmä viima. Mitä se tarkoittaa, sitä en osaa sanoa." (Lundberg 2012: 8)

Jää on saaristolaisten elementti, joka vaikuttaa monella tapaa heidän elämänkulkuunsa. Sillä on vaikutusta myös pappisperheeseen traagisella tavalla. Pastorska tuo esille jäätyneen puolensa, jota saaristolaiset eivät voi enää ymmärtää. Hautajaiskuvaus on eräs vahvimpia kirjassa, samoin kuvaus siitä, kun ihminen tekee kuolemaa yksinäisenä. Kaikkitietävä kertoja tuo nämä tunnelmat likelle lukijaa.

Kirja on vahva ja elämänmakuinen tarina. Se on eräs rakkaustarina.

"Papinrouva rakastaa miestään. Nuorten puolisoiden välillä rakkaus ei ole harvinaista, mutta papinrouvan rinnan hehku on aivan eri maata. On vaikeaa saada se pidetyksi kylkiluiden sisäpuolella ja estää sitä leiskahtamasta esiin hitsausliekkinä ja korventamasta kulmia ja hiuksia jokaiselta eteen osuvalta joka vaatii mieheltä aikaa ja tilaa, joka oikeuden mukaan kuuluu vaimolle. Koska pappi on niin usein poissa tai kansliassa asioita hoitamassa, vaimo pitää tulen kurissa alituisella toimeliaisuudella." (Lundberg 2012: 17)

Paluu blogiin

Olen ollut poissa blogista ihan luvattoman kauan. Yritän palailla tänne hiljalleen, pitää lyhyempiä taukoja.

Luin Sofi Oksasen teoksen Kun kyyhkyset katosivat (2012). Kirjassa on peräti Sofin omistuskirjoitus. Tartuin kirjaa suurin odotuksin, mielessäni pyöri jotain Puhdistuksen kaltaista. Olin uuvahtaa jo alkusivujen jälkeen. Voi Sofi. Kirja ei ollut lainkaan sellainen, miksi sitä odotin ja toivoin. En oikein osaa selittää, mikä kirjassa oli mielestäni pielessä. Liikaa kuivuutta. Jotain. Kuin kaktus preerialla. Liian analyyttinen ja tarkka ote. Paljon taustatyötä, josta kyllä kiitoksen annan. Ymmärrän, että sellaista Oksanen on varmaankin havitellut. Kirurgista tarkkuutta. Se ei ainakaan minua sytytä, missä on mehevyys ja värikkyys.

Kirjan teema on kyllä hyvä, mutta sen juonen rakentaminen ja kaikki muut asiat jotenkin ontuu. En vaan tykännyt. Ehkä minun pitää lukea se toistamiseen, kaikessa rauhassa.

Puimme kirjaa taloyhtiömme kirjallisuuspiirissä. Kaikilla neljällä naisella oli samankaltaisia ajatuksia kuin minulla. Väkisin ei voi tykätä. Miten lie te olette kokeneet kirjan, vaikka johan tämän alkaa olla menneen talven lumia?

Nyt minulla on meneillään Finladia-palkittu Jää, jonka on kirjoittanut Ulla-Lena Lundberg. Palaan asiaan, kunhan tästä flunssasta toivun.

Kun kyyhkyset katosivat

Nyt se on minulla käsissäni: Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Ja vieläpä omistuskirjoituksella! Tämän kirjan hankki eräs Facebookin kirjallisuusryhmäni jäsen yllätykseksi ja kiitokseksi ryhmän ylläpitämisestä. Wau!

Olen jo käynyt katsomassa elokuvateatterissa Puhdistuksen. Se oli mielestäni hieno elokuva. Raakuutta ja lyyrisyyttä yhtä aikaa. Itkin, tunnustan.