torstai 25. elokuuta 2011

Ota minut viimeistä sanaa myöten

Tomi Kontio: Ilman nimeä olisit valoa (Teos, 2011)

Palkitun runoilijan Tomi Kontion runoteos Ilman nimeä olisit valoa on herkkävireinen ja sanoilla leikittelevä. Kontiolla on asiaa – rakkaudesta. 

 
Teos kuvaa parisuhdetta, sen valoisuutta ja eri sävyjä, mutta myös hiljaista olemista, jolloin ei ole sanoja. Toisen mykkyys voi myös satuttaa. Sellaisina hetkinä voi nähdä lähelle, kauas. Rakkaus on toivetta, lähentymistä ja etääntymistä, rakkaus on toisen huomioimista ja näkemistä. Kontio kirjoittaa seuraavassa runossaan kauniisti naisesta, jota raskaus on muuttanut, mutta siitäkin huolimatta rakkaus pysyy. Rakkaus ei perustu toden totta ulkoiseen, vaan sisäiseen:

                                                         ”Rintasi ovat tyhjät, lapaluitasi
                                                         ei edes kielikuva muuta siiviksi.
                                                         Miksi etsisi sitä mitä ei koskaan löydä,
                                                        kun voi etsiä sitä, minkä on jo löytänyt.”
                                                                                                         (Kontio, 58)

Paikoin teoksen kaikki aforistiset runot eivät aivan sytytä. Joissain runoissa on hieman kliseemäisyyttäkin: ”Elä elämää niin kuin eläisit elämää.” Hienoa ja kiinnostavaa tyylittelyä löytyy teoksen kolmannesta luvusta, jossa on kerroksellisia ja fragmentoituja runoja – yksi runo sisältääkin useampia runoja.

Ilman nimeä olet valoa on hieno ja lukukokemuksena helposti lähestyttävä runoteos.

-------------------------------------------------------------------------------------------
Kontion runoteos herätti minussa halun kokeilla itsekin fragmentoitua runoutta. Tämä on myös ihanteellinen kirjoitusharjoitus luovaan kirjoittamiseen tai vaikkapa koulun kirjallisuuden tunneille. Kirjoitusharjoitukseni tulos (se oli hauska harjoitus!):

Valo joka vie pimeyden sydämen
siivilöityi silmiimme, jotta kerran muistaisimme katseemme sinä
syksynaurinkoisena pilviheijastumien päivänä, jolloin surumme lensi
tuuleen ja vieraisiin saariin. Muistamme kerran sen
jota suutelimme.

-Leinikki-


4 kommenttia:

  1. Luin tämän juuri ja olin alussa vähän pettynytkin tuohon sanoilla leikittelyyn. Mutta loppuosan runoista sitten pidin paljon.

    Linkitän juttusi omaan lukupäiväkirjaani, kai se sopii?

    VastaaPoista
  2. Hei Erja!
    Kiitos kommentistasi! Toki saat linkittää blogiisi :o).
    Mitä luulet, onkohan runokirjojen käsittely vähemmistössä kirjablogeissa?

    VastaaPoista
  3. Ja tietysti: Tervetuloa lukijaksi! :)

    VastaaPoista
  4. Aika paljon vähemmän ihmiset kai bloggaavat runoista, mutta nyt viime aikoina kuitenkin ehkä entistä enemmän. Moni on vastannut Jennin runohaasteeseen, kts. http://kokolaillakirjallisesti.blogspot.com/2011/08/runohaaste.html

    Kiva löytää uusi kirjablogi, olet kirjoittanut monista kirjoista jotka kiinnostavat!

    VastaaPoista