Harmin paikka

Out of the ash
I rise with my red hair
And I eat men like air
- Sylvia Plath -


Leena Lehtolainen: Harmin paikka ( Tammi, 2011, 11. p.)

Luettavana oli pehmeäkantinen Leena Lehtolaisen Harmin paikka. Tunnustan, että en ole aiemmin lukenut Lehtolaista. Onkohan noloa? Lehtolaisen dekkari kuuluu Maria Kallio -sarjaan. Harmin paikka on julkaistu alunperin vuonna 1994 kovakantisena laitoksena.

Muun muassa Pirkka-lehti kehui Maria Kallio -persoonaa itsetuntoiseksi ja jämäkäksi naissankariksi. Pohdin Kallion luonnekuvaa itsekin. Maria vaikuttaa kyllä tehokkaalta pakkaukselta, mutta hänellä on heikot kohtansa. Maria on voimakastahtoinen, joten hänen silmilleen ei hypitä, vaikka Pertti "Pertsa" Ström räyhäsi hänelle vähemmän kunnioittavasti: 

"Älä saatana sinä neiti Maria, neitsyeksi sua on kai turha puhutella, tule neuvomaan mulle miten tätä työtä tehdään. Samat poliisikoulut minä olen käynyt kuin sinäkin perkele!---" (86.)

Harmin paikka -dekkarissa Maria Kallio sotkeutuu vähän tahtomattaankin ratkaisemaan erästä rikosta, jossa rikoksen uhri, tuttava Armi Mäenpää, löytyy kuristettuna. Syyllistä etsitään kuumeisesti, mutta syyllinen ei ole Marian mielestä se, jota rikoksesta syytetään. Pertti Strömillä on vahva epäilys seksuaalimurhasta, mutta Maria ei ole tästä vakuuttunut. Maria löytää tiensä rankkoihin bileisiin, jossa ihmiset ovat pukeutuneet s/m-hengen mukaisesti. Mitäpä poliisi ei tekisi saadakseen rikollisen kiinni tavalla tai toisella. Bileiden aikana näyttäisi siltä, että Maria kokee jonkinasteista viehtymystä naisiinkin.

"Täytyisi keskeyttää naukkailu vähäksi aikaa, että työnteosta tulisi edes jotain. Pahuksen Enkeli kiehtoi ja ärsytti. Miksi hän minulle flirttaili, eikö minusta paistanut työtehtävissä oleva ujo hetero jo matkojen päähän?" (133.)

Rikoksen ratkaiseminen ei ole kuitenkaan yksioikoinen tehtävä, sillä rikokseen näyttäisi liittyvän muitakin sivupolkuja.

Harmin paikka oli lukukokemuksena kohtalaisen hyvä, vaikka en voi tuoda rinnalle vertauskohteita, koska en ole juurikaan viime vuosina lukenut dekkareita. Juoni on rakennettu siten, ettei siitä heti selviä ratkaisevat vihjeet, vaikka paikoitellen teksti tuntui hieman ennalta arvattavalta ja kuluneelta. Ehkä dekkareissa on se oma ominaisuutensa: tietty kuluneisuus. Jatkossa voin ehkä lukea Lehtolaista lisääkin. Dekkarikirjallisuus ei kuitenkaan tunnu omalta genreltä. Mietin miksi. Ehkä rikoksia ja kaikenlaista pahaa on tässä maailmassa riittämiin, joten dekkareihin tarttuminen ei ole tuntunut kovin tarpeelliselta. Toisaalta pahuutta löytyy monista kirjoista, ei vain dekkarikirjallisuudesta. Pahuutta on, ja sitä on monenlaista.